tiistai 20. maaliskuuta 2018

The Shallows

Toistaiseksi vielä jonkinlaiset jäät pötköttävät vetten yllä ja uimapuuhat tuntuvat vielä kovin kaukaisilta kesäharrasteluilta, niin uskaltaa hurjempiakin meripetoja ruudun kautta vilkuilla. Lisäksi tulee pikkuisen tasapainoa, sillä viime aikoina söpösteleväisemmät ja suloisemmat eläinmaailman epelit ovat kotikatsomossa vilistellen viihdytelleet, mitä nyt yksi ikikiukkuinen ankka käynyt säännöllisin väliajoin rähistelemässä ja riehumassa. Palomino toi ihasteltavaksi draamailun taustalle hevosia ja Beethoven's Big Break nimikkotähtensä mukana monenkirjavan kerhon nelijalkaista väkeä, ja jos kerran heppaset ja hauvat saavat ruutuaikaa, niin kaipa sitä otollisena ajankohtana on ihan reilua päästää haitkin haukkailemaan ja hyökkäilemään. Kenties nämä puraisevammat puuhat eivät niinkään awww-huokauksia saa aikaan, mutta silloin tällöin ne kauhunkiljahduksetkin ovat ihan tervetullutta vaihtelua elokuvahetkien joukkoon.

Veitikkamainen vuhistelu haukahteluineen on siis vaihtumassa brutaaliin ja armottomaan ateriointiin, mutta mahdollista järkytystä voinee myöhemmin yrittää paikkailla jollakin herttaisen höttöisellä hömpöttelyllä. The Shallows ei minulle mikään ennennäkemätön teos ole, vaan se tuli tuijoteltua ensikertaa viime vuoden puolella ja silloin oli aikomuksena elokuvasta muutama sananen näpytelläkin, mutta homma jäi haaveen tasolle, eli tässäpä sitä olisi toinen yritys tuloillaan. Vaikka kyseessä onkin tavallaan kohtalaisen pikainen kertailu, niin luulisin, että kirkkaissa väreissä hehkuva merellinen kuvasto toimii näin lopputalven puolella melkoisen mukavasti, mitä nyt verenpunaiseksi värjäytyvät vedet saattavat viedä vähäsen aurinkoisen rantatunnelmoinnin lumoa...



Mutta siispä siis viimein rantoja kohti ja omaa unelmapaikkaansa lomamatkan huipennukseksi onkin etsimässä Nancy (Blake Lively), ja hän on saanut kyydin paikalliselta miekkoselta, joka tietää mainion kohteen toisen toiveita täyttelemään. Reissu lumoavan metsikön halki sujuu suhteellisen leppoisasti niitä näitä rupatellen ja vähitellen selviää, ettei määränpää ole ihan mikä tahansa sattumanvarainen paratiisiranta, vaan tavoitteena on löytää sama paikka, jossa Nancyn äiti vietti aikaa vuonna 1991. Alkuperäisenä aikomuksena Nancylla ei ole ollut viettää vapaa-aikaa yksikseen, mutta niinpä vain matkakaverilla ovat edellisen päivän juhlimiset lipsahtaneet sen verran rankemmaksi huvitteluksi, ettei hänellä riitä enää kuntoa aaltojen sekaan pulahtamiselle.

No, Nancy ei tästä takaiskusta huolimatta ole halunnut omia suunnitelmiaan muutella, ja köröttelyn päätteeksi auto löytää tiensä pois metsikön katveesta ja edessä avautuva maisema selkeästi matkaajaa miellyttää hyvinkin suuresti ja kyllähän se katsomoonkin kelpaa. Ystävällinen autokuski alkaa tehdä lähtöä, mutta ihan ylhäiseen yksinäisyyteen Nancy ei silti jää, sillä laineilla näkyy porhaltavan parikin nuorta miestä lautoineen, eli mistään huippusalaisesta ja koskemattomasta lomakohteesta ei sentään ole kyse. Nancykaan ei aio pitkään rannalla loikoilla joutilaana, vaan alkaa ensisilmäysten jälkeen määrätietoisesti laittaa kamppeitaan kiitokuntoon ja hetkistä myöhemmin välineet on huollettu, joten eipä muuta kuin innolla merta kohti ja vauhtia antavia aaltoja etsimään.



Kohta laineiden päällä viuhtoo hurjasti taiteillen kolme uskaliasta urheilijaa ja siinä samalla jokunen sanakin vaihdetaan, mutta vähän vaikuttaa siltä, ettei Nancy ole niinkään kiinnostunut sen suuremmin jutusteluihin syventymään, vaan vyöryvät vedet vetävät puoleensa voimakkaammin. Muutenkin nuorukaisilla alkaa olla päivän lautailukiintiö täynnä, mutta Nancy taas aikoo jatkaa vielä niin pitkään kuin olosuhteet vuorovesien ja valon suhteen sallivat. Ennen lähtöään kaverukset kuitenkin ehtivät neuvomaan Nancya liittyen alueen vaaroihin, sillä aivan pinnan alla katseelta näkymättömissä on terävää kivikkoa, joka vähitellen paljastuu iltaa kohden veden vetäytyessä. Nancykin päättää pitää pikkuisen taukohetkosen ennen päivän päätteleviä koitoksia ja suuntaa rannan puolelle.

Lautailujen välissä on sopiva hetki soitella siskolle kuulumisia kotiin, mutta puhelusta tulee Nancylle hankalampi seliteltävä, kun isä tahtoo myös vaihtaa jokusen sanasen ja alkaa kysellä, mitä tytär oikein aikoo tulevaisuudellaan tehdä ja miksi opinnot ovat keskeytyneet. Ilmeisesti näistä arjen rasitteista Nancy on juuri halunnut ottaa hetken irtioton, eikä lainkaan tahtoisi sen syvemmin paneutua niiden pähkäilyyn unelmarannallaan, joten rupattelu jääkin lopulta lyhyeksi ilta-auringon kaunistamien aaltojen kutsuessa. Jos puhelu pikkuisen mielessä harmittaakin, niin laineilla saatu yllättävä delfiinien tervehdys taas piristelee tunnelmaa ja tämän kivan kohtaamisen innoittamana Nancy kauhoo lautansa kanssa kauemmas merelle.



Edestä ei enää silkkaa ihanuutta löydykään, vaan Nancy törmää kelluvaan raatoon ja mikä huolestuttavampaa, niin näyttää siltä, että tätä edesmennyttä merten jättiläistä on käynyt haukkaamassa jokin terävähampainen hirvitys. Kovin pitkää aikaa harkinnalle sekä vetäytymiselle ei suoda, ja tuskinpa Nancy edes kunnolla ehtii ymmärtää lipuneensa valkohain päivällispöytään ennen kuin oleilu apajalla kääntyy hengenvaaralliseksi. Ymmärrettävistä syistä hänelle tuleekin kova kiire rannan tarjoamaa turvaa kohti, mutta tässä tapauksessa sinänsä lähellä häämöttävät hiekat ovat kuitenkin liian kaukana. Koko ajan lähemmäs pintaa vetisestä valtakunnasta kohoavat terävät kivikot ovat jo sinänsä suuri vaara, mutta ne ovat murheista pienimpiä, kun perässä on jotakin paljon tappavampaa. Hai onkin jo havainnut Nancyn ja siitä käynnistyy koitos, joka kysyy sekä fyysistä kestävyyttä että mieleltä lujuutta, eikä tilannetta yhtään auta heti kohdatessa tapahtuva haavoittuminen, mutta sinnitellä pitäisi ja toivoa jonkinlaista pelastusta kiperään tilanteeseen...

Minusta The Shallows kuljettelee katsojaa alkupuolellaan mukavan rauhalliseen tahtiin hengenvaarallisia hetkiään kohti, eikä tarinalla ole tarvetta pikaisimman polun kautta lähteä hain hampaisiin. Toki ihan alkuun saadaan lyhyt sekä pahaenteinen kurkkaus tuleviin tapahtumiin, kun rannalla vaelteleva pikkupoika löytää hiekoille huuhtoutuneen kameralla varustetun kypärän ja alkaa tutkailla taltioitua videota. Pikainen välähdys pelottavasta hammasrivistöstä viestii, mitä tarinalla on toisella puoliskollaan tarjoilla, kun kameran kuvat kääntyvät hauskasta lainelautailusta kauhuun. Ehkäpä sitten tekijät kokivat tarpeelliseksi heittää elokuvan käynnistelyn yhteyteen tällaisen ennakkomaistiaisen julmistelusta, jotta voivat seuraavat 20 minuuttia viritellä verkkaisemmin tunnelmia ja taustoja? Minusta pärjättäisiin ilman tätä säpsähdyttävää ja pikkuisen irrallista avaustakin, eikä touhu silti menisi tylsäilyksi, sillä ihmeteltävää kyllä riittää pitämään kiinnostusta yllä, mutta lähteehän homma näinkin suhteellisen sujuvasti liikkeelle.



Tykkään kyllä siitä, että maltetaan viettää vajaa kolmannes selvästi leppoisammissa merkeissä, koska välillä tylympiä selviytymiskoitoksia seuraillessa tuntuu siltä, että pikkuisen pakonomaisesti lähdetään vauhdilla viskomaan tyyppejä petojen suihin ennen kuin katsojalla edes on kunnollista tilaisuutta tutustua hahmoihin. Mainittu lyhyt poiminta tulevien tapahtumien keskeltä ei sinänsä mitään varsinaisia veritekoja heti kuviin tempaise, mikä mielestäni myös toimii elokuvan eduksi, sillä voisin veikkailla, että olisi hiukkasen hankalaa lähteä minkään mittavamman teurastuksen perään nautiskelemaan lämpöisistä rantanäkymistä, mutta samalla saadaan kuitenkin vahvasti vihjaistua, että kovempaa kamppailua on luvassa, eikä siitä kukaan ole helpolla hengissä selviämässä. Missään tapauksessa tuntikaupalla ei ruutuminuutteja tunnelmointiin tuhlailla, joten suuremmin jahkailevaa pohjustelua on turha tässä tapauksessa pelätä, vaikka kyse ei toki mistään tiivistahtisimmasta vyörytyksestä olekaan. Itse olisin varmaan viihtynyt mainiosti pikkuisen pidempäänkin rentoa lomailua seuraillen, mutta ymmärrän kyllä, että paketti on tahdottu pitää suhteellisen piukkana jännitystä painotellen, ja niinpä kokonaiskestoakin on levyllä vain runsaat 80 minuuttia.

Vähitellen edessä siis on hauskan ja vauhdikkaan aaltourheilun vaihto selviytymismoodiin, mutta tässäkään ei onneksi lähdetä pelkkien raatelevaisten kohtaamisten varaan rakentamaan tuikeita tuokioita, ja elokuvan keskimmäinen kolmannes onkin enemmän harkinnan, sietämisen ja vaanimisen värittämää jännitystä, joka tuntuu ainakin pyrkivän todenmukaisuuteen. Yleisestikin saa nopeasti tuntuman, ettei The Shallows lopulta tahdo sysätä katsojan kestokyvyn koettelua veristelyn ja irtoraajojen varaan, ja niinpä Nancyn selviytymishaaste sisältää muutakin kuin nälkäisen ja säälimättömän hain. Perustilanne asetellaan sellaiseksi, ettei paljastuneella kivikolla voi loputtomiin pelastustaan vartoilla, sillä yön jälkeen vuorovesi vaihtaa vähitellen suuntaa ja hain homma helpottuu karien painuessa pikkuhiljaa takaisin pinnan alle.



Onneksi jännitysnäytelmä ei sentään näin yksioikoinen ole, vaan ylle pimenevä yökin on pelastavasta laskuvedestä huolimatta samalla yksi kiusa lisää, koska auringon myötä lämpökin lähtee ja vesien ympäröimä kallio käy kovin kylmäksi ja samaan aikaan kiristyssiteeseen köytettyä jalkaa uhkaa kuolio. Kovin haavoittuvassa sekä lohduttomassa tilassa huoli ja paniikki ovatkin nousussa, kun vointi hiipuu ja samaan aikaan muutkin otukset ympärillä alkavat vainuta mahdollisen aterian. Näinpä katsojaa pyritään piinailemaan muutenkin kuin vain haita vilauttelemalla ja välitöntä haukkausuhkaa ylläpitämällä. Siitäkin tykkään, ettei Nancysta kuitenkaan tahdota tehdä mitään avutonta raukkaa, vaan hän alkaa nopsasti kehitellä suunnitelmaa pedon päihittämiseksi. Seuraakin uskaliasta yritystä aamuyön hämärissä, mistä tietysti saattaa syntyä lisää kipeitä kolhuja. Kehuvaa kommenttia antaisin myös näiden hämärien hetkien hyödyntämisestä, koska pimeä vesi kätkee pedot ja muut vaarat tehokkaasti, mikä on vain lisäplussaa jännityksen kannalta.


The Shallows onkin hirviönsä suhteen maltillisen linjan tapaus ja etenee sinänsä perinteisen kaavan mukaan, eli alkupuolella nähdään lähinnä epämääräisempää muotoa veden alta, yksittäistä evää tai lyhyitä välähdyksiä. Säästeliäisyys alkaa väistyä elokuvan lähestyessä viimeistä kolmannestaan, jolloin peto pääsee kaikessa komeudessaan tai kenties kauheudessaan kuviin runsaammin. Jälkikäteen lueskelin IMDB:n triviaosastoa ja jokseenkin yllätyin sinne kirjatusta tiedosta, että varsinainen ruutuaika hain osalta jäisi muutamaan minuuttiin. Samasta paikasta löytyy muutenkin ihan mielenkiintoista juttua vesipetoon liittyen lähtien siitä, että haista päätettiin tehdä naaras sen takia, että ne tavallisesti ovat uroksia kookkaampia valkohaiden tapauksessa. Lisäksi sivuston perusteella ohjaaja Jaume Collet-Serra oli sillä kannalla, että naarashai olisi muutenkin pelottavampi vastus jo lajityypillisen käyttäytymisen kannalta.

Kuvissa nähtävä hirmuinen hurja luotiin pitkälti tietokoneavusteisesti ja lähtökohta ainakin oli tehdä eläimestä ulkomuotoineen ja käyttäytymisineen todenmukainen, josta asteittain lähdettiin nostamaan kierroksia kohti viimeistä yhteenottoa. Toivottu lopputulos vaati tuhansien tuntien tutkimustyötä, joten erinäistä materiaalia aiheeseen liittyen tuijoteltiinkin ahkerasti ja triviaosastolta löytyvien kommenttien perusteella tekijät olivat aikaansaannokseensa varsin tyytyväisiä. Eipä tälläkään katsojalla ole suuremmin ulistavaa liittyen kuvissa varsin raivoisastikin raatelevaan hirvitykseen. Muutamasta otoksesta toki paistaa melko selkeästi läpi, ettei kyseessä mikään ihka-aito ja elävä yksilö ole, mutta nämä sekunnit eivät mielestäni niin merkittävästi häiritse, että katselunautinnon tai piinan pilaisivat. Loppuun ladataankin hurja rutistus, mikä sinänsä koettelee niitä realismin rajoja, mutta kyllähän tiukka tappelu ennen lopputekstejä tavallaan kuuluu asiaan. Kyseinen kamppailu ei henkilökohtaisiin suurimpiin suosikkihetkiin elokuvassa lukeudu, mutta eihän se mikään kehno kyhäelmä todellakaan ole ja näyttää siltä, että pyristelyihin on tosissaan tahdottu saada räjähtävää liikettä, eikä lähdetty pitkitellen venyttämään väkisin. Siinä mielessä Nancyn tuikea taisto selviytymisensä puolesta saa arvoisensa päätöksen, eikä todellakaan lässähdä löysäilyksi.



Jos mietin ja muistelen muita näkemiäni samaan lajiin sopivia haielokuvia, niin väittäisin, että vuoden 2003 Open Water on vähintään pykälää todenmukaisempi tapaus ja vaikutelmaa vahvistelee kyseisen tekeleen selvästi amatöörimäisempi toteutus pienine budjetteineen. Ehkäpä The Shallows on siinä suhteessa lähempänä vuoden 2010 haipiinaa The Reef, josta myös kovin tykkäilin. Karkeasti jaotellen mainitut kolme kyllä kaikki menevät mielestäni tähän pienimuotoisemman ja todellisuutta tavoittelevan selviytymisjännityksen kerhoon, kun taas suuremman luokan seikkailut sekä 2010-luvulla sarjatuotantona tehtaillut Sharkanado-pöllöilyt ja muut vastaavat ovat sitten omia lajejaan.

Nähtynä on myös varsin irrallinen "jatko-osa" tämän arkisemman suuntauksen käynnistäneelle tarinalle, eli Open Water 2: Adrift, joka ei alkuperäiseen liittynyt muistaakseni mitenkään ja pyrki nimellään lähinnä hyödyntämään ensimmäisen taloudellista menestystä. Muistikuvat ovat vähän hiipuneet, mutta jotenkin kehnona ja typeränä tuo on jäänyt mieleen, mutta ehkä sekin uusintaan vielä pääsee. Viime vuonna ilmestyi vielä kolmas osa Open Water 3: Cage Dive, enkä oikein usko, että silläkään on paljoakaan tekemistä ensimmäisen kanssa ja IMDB:n pisteiden perusteella laatukin lienee vähän mitä sattuu. Nimen perusteella kyseisessä teoksessa kauhua koetaan pieleen menneen häkkisukelluksen jälkeen ja vastaavasta tilanteesta kauhunväreitä käsittääkseni kiskoo samaisena vuonna ilmestynyt 47 Meters Down, jonka olenkin ehtinyt jo kokoelmaan hankkimaan. Siitä varmaan tuleekin kirjoiteltua, kunhan kiekko ehtii katseluvuoroon ja luulen myös, että jossakin vaiheessa hyllyyn tiensä löytää myös tuo Open Water 3: Cage Dive otollisen tarjouksen innostamana...



Vielä tahtoisin palailla elokuvan alkuun onnellisempiin hetkiin ja ylistellä upeita maisemia, sillä mielestäni The Shallows on kehunsa niiltäkin osin ansainnut. Vaikka suuri osa materiaalista kuvattiin studion puolella, niin kyllä aitona kuvauspaikkana toiminut Australian ja Uuden-Seelannin välissä sijaitseva Lord Howe Island vahvan jälkensä elokuvaan painaa. Ilmeisesti Collet-Serran ajatuksena olikin ripotella aitoja näkymiä läpi elokuvan, jotta se ei vaikuttaisi puhtaalta studiotyöltä. Kokonaisuudessaan kuvauspäiviä kertyi 47 kappaletta ja ne ajoittuivat loppuvuodelle 2015 lokakuusta joulukuulle. Tietenkään näillä seuduilla silloinkaan ei mikään varsinainen talvi ollut valloillaan, mutta IMDB:n triviaosastolla mainitaan, että pääroolin esittäneelle Livelylle suurin vaikeus oli, kun piti viileistä säistä huolimatta yrittää luoda huomattavasti lämpöisempää vaikutelmaa. Ihan ongelmatonta saarella hääräily ei muutenkaan ollut, sillä kaukaisessa kohteessa kuvaamiselle oli lisärajoituksia, jotka eivät niinkään studiotyöskentelyä paina. Etäisyyden lisäksi saarella haluttiin suojella uhanalaista lintulajia, joka pesi alueella ja siksi kuvausryhmän käyttämiä kulkuvälineitä rajoitettiin. Matkat kuvauspaikoille taitettiin enimmäkseen pyörillä ja lisäksi lintujen läheisyydessä piti kulkea jalan, sillä eläinten vahingoittaminen oli ehdottomasti kiellettyä.

Väittäisin, että etenkin alkupuolelle taltioidut kauniit kuvat olivat vaivan arvoisia, sillä puustoisemman taipaleen jälkeen avautuva rantamaisema on mielestäni aidosti hurmaava. Hehku tuntuu niinkin voimakkaana, että on vaikea uskoa kuvauspäivien osuneen viileämmille kuukausille ennen paikallista kesäkautta, mutta sehän on sitä toimivaa elokuvataikaa kai parhaimmillaan. Näissä näkymissä viihtyisi ja viettäisi mieluusti päivän jos toisenkin, minkä takia itse kovin tykkäilen ratkaisusta, että suunnilleen ensimmäiset 20 minuuttia saa menosta ja upeista taustoista nautiskella rauhallisemmin ennen veristelyjä. Katsomossakin odottelee innolla ensimmäistä ryntäystä aaltoja päin ja kyllähän vesimassa velloo ja vyöryy niinkin vetovoimaisesti sekä hypnoottisesti, että sitä mielellään toljottelee. Hidastuksilla herkuttelukaan ei lainkaan laita närästelemään, vaan tällainen toiminta ansaitsee myös kiitoksensa ja tyyliteltyjä hetkosia katsellessa miltei tuntee talvikauden piiskaamien sisuskalujen siirtyvän keväisempään olotilaan.



Parhaimmillaan lumoavaa ja kauttaaltaan vähintään ihastuttavaa merellistä kuvitusta saadaan ylempää ilmasta taltioituna omanlaistaan seesteisyyttä sekä etäisyyden tuntua tuomaan, mutta pinnalla viihdytään myös houkuttelevasti ja pitäähän sinne alapuolellekin tietysti kurkistella, vaikkei pohjamutia lähdettäisikään tonkimaan. Alkupuolen kaunista kuvastoa katsellessa alkaakin helposti haikailla hieman hilpeämpien lainelautailukoitosten perään, ja kyllähän sitäkin sarjaa saattaisi hyllystä löytyä katseluhaluja helpottamaan. Vuoden 2002 Blue Crush tulikin muutama vuosi sitten kommentoitua, mutta sille melkeinpä vuosikymmentä myöhemmin tehty jatko-osa Blue Crush 2 odottelee edelleen vuoroaan, ja kunhan sopiva aika sillekin järjestyy, niin samassa yhteydessä voisi hyvinkin vilkaista ensimmäisen toistamiseen, koska siitä muistaakseni kohtalaisesti tykkäilin.

Kehujakin keräillyt vuonna 2012 ilmestynyt Chasing Mavericks on myös kokoelmaan päätynyt, kuten vuotta tuoreempi tapaus Wave Breakers. Kummassakin ilmeisesti etsiskellään haastavia aaltoja taitojen hiomiseksi ja kaipa myös oheisohjelmaa siinä sivussa kehitellään. Matthew McConaugheyn tähdittämä vuoden 2008 Surfer, Dude voisi piakkoin päästä taas kertailuun, koska sattuu olemaan sympaattinen komedia, vaikka tyylittelevät lautailuotokset lopulta jäävätkin määrältään vähemmäksi kuin mitä toivoa voisi. McConaugheylta pitäisi tämän vuoden puolella ilmestyä myös jossakin määrin saman aiheen laitamilla liikuskeleva The Beach Bum, jota innolla odottelen ja varmaankin omaksikin hankin. Vuonna 2011 ilmestynyt Soul Surfer on jo jonkin aikaa notkunut ostoslistoilla, sillä haihyökkäyksen ja vakavan loukkaantumisen jälkeen laudan päälle palaavan nuoren naisen tarina kyllä kiinnostaa.



Luultavasti suurin osa mainituista teoksista päästää katsojansa pikkuisen pienemmällä piinalla kuin The Shallows, joka minusta onkin sarjassaan erittäin toimiva yhdistelmä kauneutta ja kamaluutta. Alkujaan ohjaajaksi oli ilmeisesti pestattu Louis Leterrier, mutta ehkäpä oli elokuvalle eduksi, että hän korvautui Collet-Serralla, sillä voisin olettaa Leterrierin painottavan enemmän vauhtia ja toimintaa, mikä ei välttämättä tällaisen tarinan kannalta ole paras lähestymistapa. Tokihan Corret-Serralta löytyy myös toiminnallista elokuvahistoriaa, sillä haikamppailua edeltävinä vuosina 2014 ja 2015 hän ohjasi Liam Neesonia elokuvissa Non-Stop ja Run All Night. The Shallows todistaa myös, että kyllä sitä vimmaisempaa viiletystä saadaan aikaan tarvittaessa ja etenkin loppupuolella vääntö kovenee ja kuumenee kirjaimellisesti. Ne pelastavat enkelit ovat tässä tarinassa vähissä ja taipuvaisia tuottamaan pettymyksiä, joten Nancyn pitää itse suuresti riskeeraten kamppailla vastaan ja siinäkin suhteessa Lively on osassaan erinomainen. Onneksi tehosterevittely ei hurjisteluista huolimatta karkaa käsistä tai riistäydy ihan älyttömyyksiin haudaten näyttelijää alleen, mutta lopun lähestyessä selkeästi annetaan periksi siitä puolivälin todenmukaisemmasta menosta.

Ainakin minulle The Shallows kokonaisuutena näyttäytyy mainiona pakettina, vaikka ainahan voi toivoa esimerkiksi ne tunnelmoivat tyylittelyt pidemmiksi pätkiksi, mutta tosiaan ihan mukavasti ihasteltavaakin on mukaan saatu. Ilmeisesti moni muukin löysi teoksesta tykkäiltävää, sillä suhteellisen pienellä budjetilla viimeistelty The Shallows keräsi maailmanlaajuisesti kiitettävän kassavirran ja kipusi tuotoissaan yli sadan miljoonan dollarin. Aiemmin tekstissä tulikin mainittua muutama vastaavanlainen elokuva, mutta eipä näitä silti mielestäni ole kyllästymiseen saakka tehtailtu, vaikka tarinoissa kieltämättä yhtäläisyyksiä onkin. The Shallows päätyy vääntämään omalla listalla tosissaan lajinsa kärkipaikasta, eikä se mikään ihme ole, sillä karu koitos on napakasti sekä tyylikkäänsti toteutettu ja rakentelee sinänsä pienistä palasista jännittäviä paikkojaan. Tässä tapauksessa matka paratiisista piinaavaan painajaiseen on melkoisen lyhyt, kun aurinkoinen ja unelmainen rantaloma vaihtuu melkeinpä silmänräpäyksessä raakaan ja rajuun selviytymiskamppailuun kiskaisten katsojankin kanssakärsijäksi, eikä kovin montaa helpotuksen hetkeä suostu suomaan.

The Shallows (2016) (IMDB)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti