torstai 1. maaliskuuta 2018

Daddy

Sydäntalvi jaksaa vielä seinien viluisemmalla puolella uhitella viileillä voimillaan ja tällaisina hytisyttävinä aikoina tulee helposti mieleen, että joskohan romanttinen hömppä hohkaisi lämpöistä hehkua ruudun kautta katsojan mieltä piristämään. Näissä puolisokkona hankituissa televisiolle tuotetuissa filmatisoinneissa laatupuoli toki aina pikkuisen ennakkoon arveluttaa, mutta silti sitä jaksaa toiveikkain mielin laittaa kiekkoa soittimeen, koska ainakin toistaiseksi aiemmin katsellut kolme Danielle Steel -elokuvaa ovat maistuneet vähintään kohtalaisesti. Tuskinpa tälläkään kerralla mitään jäätävää jäkätystä kera kolkon kajon silmille syöksähtää, mutta eipä se täysin yhdentekevä keskinkertaisuus paljoa parempaa vaikutelmaa yleensä saa aikaiseksi.

Edellinen Steel-tarina Palomino tuli tutkittua helmikuun alussa ja ilmestyi aikoinaan vuonna 1991, kuten myös nyt käsittelyyn napattava Daddy. Elokuvia yhdistää kirjailijan ja ilmestymisvuoden lisäksi myös ohjaaja Michael Miller, jonka otteesta kohtalaisesti tykkäilin. No, Palomino kääntyi keskimmäisellä kolmanneksellaan yllättävänkin synkeähköön suuntaan ja päätti kuljetella päähenkilön useammankin kurimuksen kautta kohti onnellisempaa tulevaisuutta, joten senkin takia on jo valmiiksi odotusta, ettei Daddy mikään silkan onnen ja ruusuisten kuvien sävyttämä hattaraherkku ole. Samaa mielikuvaa vahvistelee myös Steel, joka jälleen poikkeaa noin puolen minuutin ajaksi ruutuun pohjustelemaan tulevaa, ja siinä tarinan pääpiirteitä tiivistellessään varoittelee katsojaa, ettei Oliverilla (Patrick Duffy) ihan iloisimmat ajat ole edessä, vaan mietittävää riittää pitkän avioliiton lähestyessä loppuaan ja kolmen lapsen huoltajuudesta pitäisi siinä sivussa selvitä. Kirjailija kuitenkin vakuuttelee Oliverin olevan hyvä tyyppi ja toivottelee siinä samalla mukavia katseluhetkiä elokuvan parissa.



Steelin alkusanoista hivuttaudutaan pikkuisen ajassa takaisin, eli ei katsojaa sentään ihan avauskuvissa kylmiltään kiskaista eromyllerryksen keskelle, vaan tosiaan peruutellaan parin viikon verran taaksepäin ja annetaan Oliverille siinä sivussa kertojan velvoitteet, ja niinpä juttuja nähdään ja koetaan enimmäkseen hänen näkökulmastaan. Watsonin perhe löydetään kiireisinä aamutoimistaan ja kaikki ovat haukkailemassa sekä valmistautumassa tulevan päivän menoihin. Porukkaan kuuluu Oliverin lisäksi vaimo Sarah (Kate Mulgrew) sekä lapset Ben (Ben Affleck), Melissa (Jenny Lewis) ja nuorimpana Sam (Matthew Lawrence). Joulukin pikkuhiljaa lähestyy ja tuo omat askareensa perhearkeen ja sitä varten Oliver on jo pyytänyt George-isäänsä (John Anderson) auttelemaan koristeluissa sekä muissa järjestelyissä.

Kiireistä, töistä, tehtävistä ja huolista huolimatta Oliver kokee elävänsä unelmaansa ja tiedostaa onnensa lähes 20 vuotta jatkuneessa avioliitossa. Ravintolaillallisella Sarah alkaa kuitenkin kuljetella keskustelua huolestuttavaan suuntaan, eikä yhteinen onnellinen tulevaisuus enää tunnukaan yhtä taatulta kuin vain muutamaa hetkeä aiemmin. Luvassa on tiukkaa tenttausta ja ilmeisesti Sarah ainakin on pyöritellyt päässään paljon pariskunnan eroja luonteissa sekä mielipiteissä. Hän näkee itsensä vapaasieluisempana kirjailijana, kun taas Oliver on ennemmin perinteitä arvostava konservatiivi. Asioiden pähkäily on Sarahilla edennyt siihen pisteeseen, että hän haluaisi jatkaa opintojaan ja kirjautua yliopistoon maisteriohjelmaan, eikä Oliver vielä tähän toiveeseen ole murtumassa, sillä onhan lähistöllä laadukasta koulutusta tarjolla.



Musertavampi isku seuraa myöhemmin, kun Sarah selittää, että hänet on hyväksytty Michiganin yliopistoon, mikä tarkoittaa yli 300 kilometrin välimatkaa kotiin. Oliver yrittää hädissään pelata aikaa pyytäen harkitsemaan vielä tai aloittamaan vasta vähän myöhemmin, jotta perhe ehtisi etsimään uutta taloa lähempää. Valitettavasti etäisyyden kasvatus mieheen ja lapsiin on olennainen osa Sarahin suunnitelmaa, sillä hän aikoo lähteä reissuun yksin ja vieläpä jo joulupyhien jälkeen asuntoa katselemaan. Hän kuitenkin vakuuttelee, ettei halua hylätä perhettään lopullisesti, vaan kaipaa kahdeksi vuodeksi enemmän omaa aikaa, mutta Oliver ei ole noin vain halukas nielemään selitystä. Opiskelun jatkamisen ja muuton perusteleminen on vielä hankalampaa lasten kohdalla, sillä nuorin on vasta yhdensänvuotias, kun taas Ben vanhimpana melko tiukkaan sävyyn tivaa äidiltään, että miksi juuri nyt nämä suunnitelmat ovat ajankohtaisia.

Sarahin järkyttävien aikeiden lisäksi Oliverilla on muutakin suurta murhetta perhepiirissä, eikä joulupäiviä niinkään iloisessa mielessä tule kuluteltua ja tilanne käy tukalammaksi Sarahillekin, joka päättää aikaistaa lähtöään ja pakkailee laukkunsa aiottua aiemmin. Melkoisen lyhyessä ajassa Oliverin unelmaelämä lähtee hajoamaan, kun pian jo ollaan pihalla hyvästelemässä surullisissa merkeissä. Vaikka läheltä löytyykin apua Oliverille ja lapsille, niin eipä se kaikkea korjaa ja niinpä useammallakin hermot kiristyvät jatkuvasti. Benin aiemmin hyvät kouluarvosanat ovat syöksykierteessä ja hän jo suunnittelee koulupolun päättelyä sekä työelämään siirtymistä, eikä muillakaan ole kodin seinien sisällä erityisen hyvä olla, kun välit alkavat kiristyä väkivaltaa kohti kriisin pitkittyessä ja uusien vaikeuksien ilmaantuessa. Ihmeteltäväksi jää, onkohan perhe tuomittu raastavaan piinaan, joka lopulta repii porukan erillaan vai joskohan Sarah harkinta-aikansa jälkeen vielä näkisi mahdollisuuden yhteiselle onnelliselle tulevaisuudelle...ja voihan se toivo toki muissakin suunnissa pilkahdella.



Kun nyt tuli riipaisevista piinailuista puhetta, niin pitäähän niistä pari sanaa taas vähän mäkätteleväisempään sävyyn paasata, koska jälleen annostelussa mennään mielestäni pikkuisen yli. Tässäkään tarinassa ei kurjuuksien kertymä mikään mahdoton sulateltava ole, mutta näissä tuntuu olevan tyypillistä kerryttää puolivälin kohdilla turhankin nopsalla tahdilla melkoinen kärsimyskimpale haukattavaksi, ja saman kuvion Daddy toistaa. Keskimmäisellä kolmanneksella se surujen synnyttely ja vaikeuksien vyöryttely viekin suurimman osan puhdista, jolloin mielessä käy, että pitkässä kirjassa nämä vastoinkäymiset saattavat jakaantua hieman luontevammin, eikä kamppailuista ja koitoksista pääse muodostumaan vastaavaa kimaraa kirjallisessa versiossa. Mukaan tulee pahenevaa sairautta, hengenvaarallinen onnettomuus sekä perhekriisi on muutenkin koko ajan riistäytymässä pahemmin valloilleen, eli sitä elonpäivien nurjempaa puolta kohtalaisesti nähdään.

Voipi väittää, että Oliverin kestävyyttä koetellaan monessakin mielessä ja draamaa tosiaan riittää, mutta monesti olisi vähän toisenlaisia ratkaisuja kiistoihin toivonut. Tokihan tarinaan on valittu pitkälti Oliverin näkökulma, mutta siitä huolimatta olisi kenties ollut kokonaisuuden kannalta tyydyttävämpää, jos Sarahin pohdinnat olisivat saaneet pikkuisen enemmän aikaa. Eihän Daddy silti mikään räikein esimerkki mustavalkoisuudesta ole, mutta melko kummallisesti tiettyjä tapahtumia käännellään ja käsitellään. Ajan rullaillessa Sarahista väännellään luultavasti tarkoituksellakin melko tyly ja tökerö hahmo, jota kohtaan sympatiapisteet eivät ainakaan ennätyslukemissa huitele. Esimerkkinä voisi mainita parin kohtaamisen hautajaisissa, joka vaikuttaa lähinnä typerältä sekä huonolta. Jos karsimisia sekä hienosäätelyjä muuten miettii, niin Oliverin kerronta on paikoin vähän yliselittelevää ja siitä puuttuu aitouden tunnettakin, mitä tulee tunteikkaampaan tilittelyyn. Sanoisin myös, että Dallas-sarjan Bobby Ewingina pitkän rupeaman tehnyt Patrick Duffy on paikoin pikkuisen puiseva tapaus ladellessaan Oliverin mietteitä, mutta enimmäkseen pätevä heppu kuitenkin.



Onneksi tämäkään elokuva ei jämähdä lopullisesti murheita märehtimään, vaan puolivälin kohdilla pohjalukemiin romahtaneet mielialat lähtevät pikkuhiljaa uuteen nousuun ja valoisampia pilkahduksia alkaa tuikkia siellä sekä täällä. Lopulta Oliverin elämään alkaa pitkän tunnemyräkän jälkeen paistella aurinko valoaan voimakkaammin ja kyllähän se lämpöinen hehku vaihteeksi mukavalta katsomossakin tuntuu. Eihän sen elon siltikään ihan liian leppoisaksi ja onnelliseksi sovi nyrjähdellä, ja siitä Benin pulmailut pitävät pitkälti huolen, että päänvaivaa sekä säpinää riittää jatkossakin. Oman parisuhteensa kanssa painivaa nuorta Beniä esittävä Affleck oli teoksen ilmestyessä elokuvauransa alkutaipaleella, vaikka ei Daddy sentään debyytti tuolloin 18-19-vuotiaalle Affleckille ollut. Omalla kohdalla se kuitenkin on varhaisin näkemistäni Affleckin rooleista ja sopinee sanoa, että on kaveri sittemmin löytänyt ainakin ripauksen lisää luontevuutta ja tunnekirjoa, vaikka edelleen toki kritiikkiä monesti tuntuu keräävän.

Muista myönteisistä seikoista mainittakoon, että tarinaa mielestäni pohjustellaan maltillisemmin kuin kolmea aiemmin katseltua Danielle Steel -filmatisointia. Jos niitä vielä vähän muistelee, niin lähimpänä aihepiiriltään on minusta samana vuonna ilmestynyt Changes, joka tuntuu eräänlaiselta sisarteokselta, vaikkakin näiden kahden luonteva vilkuilujärjestys menisikin niin, että Daddy ensin ja Changes perään. Siitä tosiaan elokuvalle pisteitä antaisin, ettei ihan hirmuinen hoppu ole heti sännätä konfliktia kohti, vaan suodaan sentään jonkin verran aikaa sulatteluun ja siinä sivussa hahmoillekin tilaisuus kaapata katsojan kiintymys. Mielestäni on myös mukavaa, että riipaiseviakin romansseja käydään samaan aikaan läpi kolmessa sukupolvessa ja näissä kaikissa on omat vivahteensa sekä pulmansa, mutta tiivistely ja paketointi 90 minuuttiin tarkoittaa kyllä käytännössä sitä, että osan rakkaushuolet tuupataan tylysti taka-alalle. Myös omiin suunnitelmiin sekä toiveisiin takertumisen pohtiminen ja unelmien ikuisuuden ihmettely vedetään pitkälti pikaisen kaavan kautta, mutta onhan siellä seassa ihan hyvääkin höpöttelyä. Samalla Daddy on miellyttävä muistutus siitä, että kahden joulun väliin mahtuu myös paljon onnea, vaikka alamäki vaikuttaisikin armottoman jyrkältä. Siinä missä ensimmäistä juhlapyhien pätkää sävyttää suru ja murhe tulevasta, niin toisessa taas toivo jo pilkisteleekin varsin vahvana. Noin muutenkin Daddy on mielestäni kelpo tapaus sarjassaan, eli kohtalaisen mukavia tuntemuksia tuotteleva tuokioinen ja melkoisen hömpähtäväkin keitos perhedraamaa, jota höystetään ajoittain hieman hymyilyttävänkin latteilla elämänviisaukslla.

Daddy (1991) (IMDB)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti