Rauhallisesti tämä oletettavasti räväköityvä reissailu käynnistellään, kun Jack Bogart (Kai Wiesinger) löydetään varsin mietteliään näköisenä makoilemassa ja tupruttelemassa sängyltään. Uusi päivä on tuloaan tekemässä, eikä Jack oikein ehdi edes aamupuuhiaan hoitaa, kun jo kiireinen asiakas tahtoisi korjausapua. Päähenkilö nimittäin pyörittää autokorjaamoa sekä -romuttamoa. No, pihalla vartoilevat eivät niinkään niitä romutuspalveluja ole vailla, vaan menopeli on alkanut tökkiä kesken matkan. Hätä ja hoppu ilmeisesti vaivaa, eli pitäisi mahdollisimman nopsasti päästä takaisin tien päälle, muttei hiukkasen uniselta vaikuttava Jack nyt mitään mahdottomasti ala vipeltämään. Toisaalta kaveri vaikuttaa tietävän mitä tekee, eli valmista tulee ripeästi, joten Elisabeth (Marie Zielcke) äitinsä Verenan (Michaela Rosen) kanssa voi piakkoin kuljettajansa ohjastelemana körötellä kohti määränpäätään. Jack tosin painottaa, että nämä pikakorjailut ovat vain tilapäistä helpotusta ja auto olisi syytä toimittaa kattavampaan käsittelyyn.
Kunhan edellisistä on päässyt eroon ja omia projekteja väkertelemään, niin seuraavat vieraat ovat jo kuviin saapastelemassa. Tämä kaksikko ei tosin ihan uusia tuttavuuksia olekaan, vaan kaveruksilta löytyy selvästi yhteistä menneisyyttä, eikä Jackin tulisesta tervehdyksestä päätellen lainkaan niin mukavaa historiaa. Jälleennäkeminen on kieltämättä kirjaimellisesti lämpöinen Jackin tuikkaillessa toisen tyypin liekkeihin. Popon (Jochen Nickel) hädissään sammutellessa palavia asusteitaan, päättää Bruno (Hannes Hellmann) hiukkasen ojentaa Jackia tästä keppostelusta. Siinähän sitä selviää jutustellessa katsomonkin suuntaan, mistä taannoin on pahaa verta päässyt syntymään. Heput ovat aikoinaan olleet yhdessä ryöstöhommissa, eivätkä tilit ole Brunon mielestä menneet täysin tasan, vaan hänen näkemyksensä mukaan Jackilla olisi runsaasti velkaa maksettavanaan ja hyvitykseksi hän voisi ottaa vaikkapa komeimman pihasta löytyvän auton, mutta tarjous ei taas niinkään Jackia miellytä. Pelkkä kieltävä vastaus ei tietenkään riitä, sillä tyypit uhittelevat laittavansa koko paikan matalaksi, ellei Jack aio perintään suostua.
Armonaikaa sentään pikkuisen suodaan, joten Jackilla on pari vuorokautta kuitata tilit tasan, ja hän loikkaakin himoittuun kiituriinsa porhaltaen tien päälle. Aivan hirmuinen huoli ei miekkosen kasvoilta paista, vaan ennemmin näyttää siltä, että mikäpä tässä kauniina päivänä huristellessa. Hetkistä myöhemmin tosin sitä päänvaivaakin ilmaantuu, koska Jack huomaa aamuisia tuttuja tien laidalla jälleen auton kimpussa, mikä saa katseen herpaantumaan. Heitetäänpä mukaan kapeahko tie ja pari yllättäen näkökenttään ilmestyvää ratsastajaa, niin pienimuotoinen katastrofi alkaa olla syntymässä. Auto riistäytyy hallinnasta ja painelee vauhdikkaasti jo niittyjen puolella, jolloin Jack näkee viisaimmaksi hylätä menopelinsä kyydistä loikaten. Voimattomana sivustakatsojana hän seurailee, miten arvokas vauhtihirmu kohtalokkaasti törmää lähistön ainokaiseen puuhun ja murskautuu etupäästään mäsäksi. Turha sitä on sen suuremmin lähteä ääneen murehtimaan, eikä Jackilla oikein tunnu riittävän mielenkiintoa pakollisiin jälkiselvittelyihinkään.
Joka tapauksessa maksusuunnitelmat menevät uusiksi ja pitäisi kai jotakin keksiä, mutta ehtiihän sitä matkalla miettimään. Näin Jack pääsee samalla Elisabethin ja Verenan kyytiin kaupunkia kohti. Verena ei tosin yllättävästä reissuseurasta niinkään innostu ja paheksuu tyttärensä viekoitteluyrityksiä muistutellen, että tässähän ollaan menossa tapaamaan tämän tulevaa aviopuolisoa. Tiedä sitten, onko tässä kuviossa niinkään romantiikalle sijaa, sillä entisestään kasvava omaisuus ja aviomiehen mukana tuleva aatelisarvo tuntuvat äitiä kiinnostavan kovasti ja Elisabethin jutut elämänsä uhraamisesta kuitataan lapsellisena kiukutteluna. No, Jack ei anna yleisen nihkeyden mieltä masentaa, vaan tuumailee, että voisihan sitä lähteä eteenpäin, koska on juttu sekä toinenkin setvittävänä, eikä hän muutenkaan vaikuta halukkaalta puoliväkisin jumittelemaan äidin ja tyttären seurassa sanallista vääntöä tarkkailemassa.
Edessä häämöttävään tulevaisuuteensa tyytymätön Elisabeth tahtoisi kuitenkin loikata karkumatkalle villin ja vapaan Jackin mukaan. Siihen ehdotukseen Jack taas suhtautuu jokseenkin kyynisesti, mutta innokkaasti irtiottoa kaipaava Elisabeth ei noin vain suostu torjutuksi. Asioita pitäisi hoitaa myös Brunon kanssa, jolle ei yllättäen tuhoutunut auto enää kelpaa. Kiristäjillä kuitenkin on jo uusi ehdotus mielessä, eli Brunolle on tulossa lähetys itäiseen Suomeen, mutta noutaja vain puuttuu. Tässä olisi Jackille toinen tilaisuus velkojen hävittämiseen ja luvassa olisi vielä kohtalainen kasa käteistä vaivanpalkaksi. Melko suoraan myös vihjaillaan, että kolmatta mahdollisuutta ei ole tulossa ja harkinta-aikakin jää vähiin, koska jo saman vuorokauden puolella pitäisi lähteä menemään. Koko hommaan olisi neljä päivää aikaa, ja vaikka Jack ei innosta vieläkään hehku, niin pakkohan se on pinkaista kohti vähäsen viluisempaa Suomea, ja jotta ei käväisy ihan yksinäiseksi taivallukseksi menisi, niin Elisabeth livahtaa lautalle mukaan...
Sinänsä aineksia olisi ihan riittävästi, jotta noin 90 minuuttia kevyesti tien päällä viihtyisi, mutta Highway Society on ikävä kyllä taipuvainen yleiseen latteuteen, koska oikeastaan mikään Jackin ja Elisabethin kohtaamista pulmista tai keskinäisistä kinasteluista ei juurikaan värisyttele. Kumppanuus ei todellakaan kitkattomissa merkeissä nytkähtele liikkeelle, vaan pitää vääntää ja vängätä, mutta onneksi meno ei niinkään ankeuteen kallistele, koska pienimuotoinen tilannehuumori kuivahkoine vitseineen sävyttelee kaksikon taivalta. Toisaalta sopii ihan hyvin tarinaan, ettei lähdetä parivaljakon koettelemuksista väkisin paisuttelemaan suuremman luokan kohellusta, vaan linja on lähempänä arkisia tokaisuja sekä tilanteita. Oman lisämakunsa tuo, kun Elisabeth etsintäkuulutetaan kera houkuttelevan palkkion, mutta väittäisinpä silti, ettei mitään tiivistahtista jahtia tai piinaavia tilanteita tunnuta tosissaan tavoiteltavan, vaan eteneminen pysyy kohtalaisen rentona kaikista käänteistä huolimatta. Mitä nyt pari kamppailukoitosta pitää jotenkin hoitaa, niin siitä huolimatta muksauttelevaisen toiminnan määrä pysyy varsin maltillisena.
Minua ei yleensä rento tahti tai leppoisan ilmapiirin tavoittelu häiritse, etenkään reissuelokuvissa, mutta jos hiljaista käyntiä ei onnistuta hyödyntämään tunnelmoiden kauniiden kuvien tai hyvien hetkien parissa, niin kuljettu polku saattaapi jokseenkin tasapaksuna näyttäytyä, ja siinäpä mielestäni on tämän tarinan suurin ongelma. Mikään hoppu ei todellakaan ole, koska vasta puolivälin kohdilla päästään suuren laivan kyydissä muille maille ja kuviin vaihtuu talvinen Suomi lumisine maisemineen. Etenkin ensimmäisellä puoliskolla ajelukuvasto tuottelee pienoisen pettymyksen, eikä kultaisiin elokuvamuistoihin ainakaan tarvitse lisäyksiä tehdä. Jälkimmäinen puolisko tarjoilee runsaammin vaihtuvia maisemia ja kyllähän sieltä niitä nättejä otoksiakin löytyy, mutta kasvusta huolimatta valikoima tuntuu jokseenkin niukalta edelleen.
Omiin silmiin hahmotkin näyttäytyvät hiukan haaleina tapauksina, mutta kenties tarkoituksenakin on ollut heittää pari tavallista tyyppiä keskenään kilometrejä kulkemaan kuin luoda legendaarisia retkeilijöitä. Kyllähän teitä taivaltaville sattuu ja tapahtuu, jolloin hermoja testaillaan, mutta viimeisiin selvittelyihin ehdittäessä puhti tuntuu ruudun molemmin puolin olevan poissa. Eipä eripuraista paria silti tee mieli luonnehtia täysin tympeiksi tyypeiksi, koska sinnikkyyttä ja salaperäisyyttäkin löytyy vähintään pikkuinen hyppysellinen, sillä Elisabethilla on omat mysteerinsä ja Jackin sisällä palaa halua tarttua tähän hetkeen. Valitettavasti näistä piirteistä en itse onnistunut isommin innostumaan ja vähän viileä vaikutelma vastahakoisesta kumppanuudesta lopulta jää leijailemaan. Onhan onneksi joukossa jokusia onnenvälähdyksiä ja hymyjä, kun vaikkapa karaokea laulellaan tai mukavia turistaan, mutta kokonaisuutta niillä tuokioilla ei pelastella. Voi olla, että joku muu saakin seikkailusta enemmän iloa irti, mutta minulle Highway Society näyttäytyy monessakin mielessä puutteellisena reissailuna.
Vaikka elokuva ei parhauteen pääsisikään, niin on ihan mukavaa ja arvostettavaa, että Future Film on Kaurismäki Collection -julkaisusarjaan pyrkinyt laittamaan lisämateriaaleiksi trailerien lisäksi vähintään ohjaajan haastattelun, jollainen tältäkin levyltä löytyy. Eihän kyse mistään hirmuisen pitkästä juttutuokiosta ole, sillä noin 13 minuutin verran Kaurismäki turisee teoksestaan, mutta näitä juttuja on kuitenkin mielekästä kuunnella ja yleensä tuntuu mielenkiintoista tietoa tulevan, eikä vain satunnaista jaarittelua. Rauhallisesti Kaurismäki laittaa juttunsa liikkeelle kertomalla, miten tuolloin aloitteleva käsikirjoittaja Paul Charles Bailly oli lähetellyt hänelle jo vuosien ajan käsikirjoituksia sekä elokuvaideoita yleensäkin. Monet näistä sujahtivat juurikin road movie -lajiin ja ilmeisesti Bailly oli katsellut Kaurismäen aiempia töitä ja niistä osittain inspiroitunutkin. Vuosituhannen vaihteen aikoihin Saksan televisio taas oli tarjonnut Kaurismäelle rahoitusta televisioelokuvaan ja tähän tarjoukseen hän suostui niillä ehdoilla, että sai itse valita käsikirjoituksen sekä kuvata elokuvan 35 millimetrin filmille, eli projekti tavallaan toteutettiin teknisesti teatterielokuvana. Mitä tarinaan tulee, niin Kaurismäki päätyi hyödyntämään Baillyn ideoita, mutta ei suoraan mitään valmista kokonaisuutta napannut, vaan kaksikko yhdessä yhdisteli kahdesta Baillyn varhaisemmasta tarinasta uuden käsikirjoituksen.
Tuotantoyhtiön yhtenä toiveena oli saada mukaan vähän kuvaa Suomestakin, mihin liittyen Mika vihjaisee, että Aki-veljen menestyksellä saattoi olla vaikutuksensa. No, tässä tarinassa homma kääntyi niin, että koukerot veivät kohti pohjoista maata, kun Kaurismäen näkemyksen mukaan yleensä sieltä lähdetään pois. Noin lyhyesti tarinaa voisi hänen mielestään kuvailla Kaunotar ja Kulkuri -muunnelmana. Tarkoitus oli saada elokuva soljumaan luontevasti kaikenlaisine kohtaamisineen sisällyttäen elämän kauniita ja raskaita puolia kumpaisiakin mukaan, mutta samalla ilman silmiinpistäviä korostuksia tai alleviivailuja. Ajatuksena oli myös pitää yllä kepeää ilmapiiriä, sillä ohjaaja puhelee, että huumorilla ja musiikilla oli suuri osa tässä reissussa. Mitä jälkimmäiseen osa-alueeseen tulee, niin hän oli jo pitkään halunnut käyttää Steamhammerin kappaleita elokuvassa, ja tietyt kohtaukset muotoutuivatkin kappaleiden innostamina.
Saksankielisyys taas oli välähdys opiskeluajoilta, sillä edelliset saksaksi toteutetut projektit liittyivät varhaisiin koulutöihin. Tässä tapauksessa tosin kuvausryhmässä oli paljon suomalaista porukkaa mukana. Kuvaukset sujuivat pääsääntöisesti mukavasti ja homma toteutettiin pitkälti Helsingin lähistöllä, eikä Venäjän rajaakaan kovin kauas kaupungin ulkopuolelle lähdetty viemään. Muutenkin Highway Society oli Kaurismäen mukaan helppo projekti, ja olosuhteetkin tuntuivat suosivan, sillä talvikin tuli kuin tilattuna. Helppous ei kuitenkaan tarkoita, että ihan tuosta vain jotakin olisi huiskittu, koska yhdessä kuvaajan kanssa Kaurismäki panosti paljon värimaailman ja tyylin suunnitteluun sekä toteutukseen. Ennen juttutuokionsa lopettelua Kaurismäki myöntää, että road movie on hänelle tärkeä laji ja siihen syynä saattaa osaltaan olla, että hän on omakohtaisesti matkustanut suuren osan elämästään.
No, vaikka tämä teos ei omalla listalla kovin korkealle Kaurismäen töiden joukossa tai lajityypissään muutenkaan nouse, niin eiköhän sitä taas jossakin vaiheessa innostusta nouse kaivella kaverilta jokin samaa alalajia edustava tapaus tutkittavaksi. Mielessä pyörii esimerkiksi kolmikko Arvottomat, Rosso ja Tie pohjoiseen. Onhan Kaurismäellä muitakin teitä ja maisemia halkovia tarinoita tarjolla, mutta uskoisin, että nuo mainitut olisivat nykysilmille antoisimpia elämyksiä. Vaikka Highway Society ei samoihin laatuluokkiin loikkaa, niin saa se silti myös kourallisen hyviäkin hetkiä mukaan menoon sisältymään, mutta ne tuntuvat hukkuvan joutavampien ja pikkuisen pitkästyttävienkin osuuksien sekaan. Itse en valitettavasti löydä joukosta sellaisia tunnelmapaloja tältä taipaleelta, joita olisi mukava katsellessa herkutella ja mielessä jälkikäteen muistella. Lieköhän sitten osasyynä haluttomuus korostella kohtaamisten ja käänteiden aiheuttamia tuntemuksia, mutta kaikkiaan kokonaisuus hahmoineen jää hiukkasen etäiseksi. Ainakaan liiallinen liikuttuminen ei nouse huoleksi ja pienoinen uupuminen tulee koettua muista syistä kuin kuluttavan tunnepuolen takia. Kun huomioidaan, ettei huumorikaan hurjan hupaisaa ole ja reissukuvastokin värähtelyineen jättää kohtalaisesti toivottavaa, niin kaikkiaan kehuja ei pysty lähellekään yltiöpäistä ylistelyä kohottelemaan. Tuntuu sopivammalta sanoa sekä summailla, että Highway Society on menettelevä menopala ilman huikeita huippuja, eivätkä kuljetut kilometrit tässä tapauksessa erityisen antoisaa ihmeteltävää pääse paljastamaan.
Highway Society (2000) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti