lauantai 11. maaliskuuta 2017

Small Time Crooks (Keksejä ja konnia)

Tuossa taannoin haikailin hyvää ja tietysti myös hykerryttävääkin höpöttelyä, mutta tähän nälkään katseltu Café ei toiveisiin kummoisestikaan vastaillut, vaan lähinnä latteaan lätinään melkoisen unohdettava elokuva lopulta kallisteli. Nyt kun tuli jälleen asiapitoisempi dokumentti-iltama vietettyä, niin voi jälleen vaihtaa hömppäviihteen puolelle ja edelleen mieli tekee pirteästi puhelevaa komediaa, ja tämän lajin Woody Allen toki taitaa, joten nappaanpa pitkästä aikaa nämä koukerot hallitsevalta luottomieheltä kenties vähemmän tunnetun hassutten tähän väliin. Mistään herran kuolemattomasta klassikosta ei siis ole kyse, vaan mennään pari pykälää löysemmän B-korin tarjontaa tutkimaan. Runsas vuosikymmen sitten ei Allen sanailuvoittoisella huumorillaan vielä henkilökohtaisesti innostanut yhtä paljon kuin nykyään, ja tuolloin Small Time Crooks tuli vilkuiltua televisioesityksenä jokseenkin puolivaloisesti ja kuitattua kohtalaisen kivaksi keskisarjalaiseksi, jos oikein muistelen. Odotuksissa ei ole, että uusinta huiman hypyn laatuasteikolla saisi aikaan, mutta luulenpa, että hiukkasen toiseen tahtiin tolloileva ryöstely kera keksibisneksen kykenee näinä päivinä hymyilyttämään.

Juuri nämä hölmöyden puolelle lipsahtelevat rötöstelyt kannustivat tätä sähellystä seurailemaan, mutta onhan se selvää, että mukaan mahtuu myös suhdevääntöä ja yleistä vänkäystä milloin mistäkin. Ray (Woody Allen) löydetään kuljeskelemasta kaupungilta, eikä aivo-osasto taida ihan joutokäynnillä hurista, vaan selvästi jotakin raksuttelua tapahtuu ja arvokuljetus kiinnostaa kaveria kovin. Ehkei tämä heppu kuitenkaan aivan niin suoran toiminnan miehiä ole, että tuosta vain ylimääräistä käteistä kävisi kaappaamaan, vaan Ray lähinnä ostelee suklaata kotiinviemiseksi. Kunhan hän pääsee kotioven toiselle puolelle, niin innostusta ei oikein voi hillitä, sillä Ray varsin tohkeissaan turisee aivoituksiaan kumppanilleen Frenchylle (Tracey Ullman). Pikarikastumissuunnitelma siis kiikarissa kimaltelee mahdottoman houkuttelevana ja nyt pitäisi saada toinenkin näkemään vastustamaton tilaisuus, vaikkakin se sitten tarkoittaisi lipsahtamista suoranaisiin laittomuuksiin.



Rayn harmiksi Frenchy ei kuulemastaan lähde lainkaan hihkumaan ja vielä hankalammaksi menee, koska yhteiset säästöt pitäisi törsäillä valmisteluihin, eikä sekään riittäisi. Ray ei ihan ensimmäistä kertaa ole rikosten polulle astelemassa, mikä lienee yksi syy Frenchyn nihkeään suhtautumiseen, ja tämä muistutteleekin odottaneensa miestään pari vuotta edelliseltä vankilareissulta. Korkeat muurit kaltereineen eivät siltikään ole Rayn päätä kääntämässä, vaan suunnitelman avaaminen jatkuu. Tarvittaisiin siis yhteensä 18000 dollaria, mikä käytännössä tarkoittaa, että vanhojen tuttujen pitäisi myös osallistua touhuihin. Denny (Michael Rapaport) ja Tommy (Tony Darrow) ovat ehkä Rayn silmissä kyvykkäitä luottomiehiä, mutta Frenchy ei yhtään piilottele omaa käsitystään kyseisestä kaksikosta, eli hän pitää näitä tyyppejä suoranaisina idiootteina. Ray vielä yrittää ottaa kovemmat uhkaukset käyttöön, eikä sekään oikein tepsi, mutta alakuloisempi puhelu unelmien romuttamisesta löytää herkemmän paikan Frenchyn sisältä ja hän suostuukin lopulta Rayn ideat kuulemaan kunnolla.

"The Brain. That's what the guys used to call me, right?"
"But, Ray! That was sarcastic!"

Suoraa rynnäkköä kohti pankin kultakasoja ei ole tarkoituksena toteuttaa, sillä sellainen ei Rayn vahvuuksiin lukeudu, joten pitäisi yrittää pikkuisen ovelampaa kikkaa. Kuvaan tuleekin mukaan pankin naapurissa oleva entinen pitseria, joka olisi vuokrattavana ja josta voisi kaivella vaikkapa tunnelin pankin holviin aarteiden kimppuun. Epäilykset olisi aikomuksena estää käynnistämällä liiketoimintaa liiketilaan, eli aidommat kulissit pystyyn, mikä selittää sitäkin, että operaatio vaatii kohtalaisesti alkukassaa. Koko aivotyö on mennä ensimetreillä hukkaan, koska näyttääpi siltä, että joku jo ehti vuokraamaan samaisen kohteen, mutta eipä Ray lannistu, vaan lähtee selvittelemään, kuka oikein tahtoo kukkakaupan juuri samaan osoitteeseen perustaa. Salanimen takaa löytyy vanha tuttu Benny (Jon Lovitz), jolla on yhteistä vankilahistoriaa Rayn kanssa. Bennyllä pyörii mielessä vakuutuspetos, mutta Ray kannustaa häntä liittymään ennemmin ryöstöporukkaan, mistä mahdollisuus aukenisi kohti miljoonien dollarien tuloja.



Porukka pulskistuukin yhdellä yllätysjäsenellä, mutta vielä pitäisi riittää rahakasaa jaettavaksi, kunhan kaikki saadaan sujumaan. Raylla toki on vankka luotto omiin taitoihin ja erityisesti siihen, että yläkerrassa hurisevat vähintään pienoisen rikollisneron hoksottimet, mutta osa kavereista suhtautuu hivenen naureskellen näihin näkemyksiin. Yrittämään sitä silti pitää lähteä, eli rautakaupan kautta poraa, puutavaraa ja muuta tarpeellista tarviketta ostoskärryyn, eikä tietenkään sovi unohtaa jytkypatukoita, koska näissä puuhissa saattaa olla tilausta kovemmillekin paukuille. Jonkinlaista näkemystä ryöstöjen suunnitteluvaiheeseen ilmeisesti löytyy, mutta kun tulee käytännön toteutuksen vuoro, niin rähmäkäpälöintiä on luvassa, eikä sähellys ihan alkukangerteluilla ole selitettävissä, koska sama sekoilu tuntuu vain jatkuvan.

Rayn ja kumppanien törttöillessä kellarikerroksessa, alkaa Frenchyn pyörittämään leipomoon ilmaantua vähitellen ihan toisenlaista vilskettä, koska keksiresepti on niinkin maukas, että asiakaskunta näyttää paisuvan varsin mukavasti. Eteen tuleekin tilanne, että kysynnän tyydyttämiseksi pitää palkata apuvoimaa myymälään ja sitä kautta joukkoon liikkuu hiukkasen höperöltä vaikuttava May (Elaine May). Menestyksestä voidaan jo puhua, kun herkkuja haikailevien asiakkaiden jonot vain kasvavat ja mediahuomiotakin alkaa kertyä, mikä taas ei niinkään innosta hämärähommissa väkertävää joukkiota. Vahingossa huippusuosioon noussut leipomotoiminta yhdistettynä miltei kohtalokkaaseen erehdykseen kaivuutouhuissa johtaa jyrkkään muutokseen suunnassa ja käytännössä tuuppaa koko joukon ihan muiden puuhien pariin. Siinä samalla yhden jos toisenkin elämä joutuu myllerrykseen ja mullistukset voivat tuoda tullessaan epätoivottujakin käänteitä...



Vaikka suunnitelmia löytyykin, niin otteen saadessaan sattuma vie ja välillä niitä keljumpiakin oppitunteja elämästä lätkäyttelee, kun sinänsä rehtien rikollisten liepeille alkaa ilmaantua ties mitä luihuja omaa palaansa kavaltamaan. Muitakin yllättäviä huolia ilmenee, koska rahapaljoudesta huolimatta alunperin tavoiteltu huolettoman vapaa, rento sekä onnellinen elämä iloineen ei automaattisesti seuraakaan, kun uusi menestyksekäs arki tarjoaakin kiirettä, velvollisuuksia ja ahdistusta. Seurapiirielämä menettää etenkin Rayn kohdalla nopeasti viehätyksensä ja haaveet letkeiden päivien suhteen pysyttelevät niin kovin kaukaisina, eikä kimalteleva kulta suostu mielenrauhaan vaihtumaan. Allenille tyypillisesti näitä huolia, murheita ja kohtalon kolhuja ei vakavasti synkistellen käydä kääntelemään, vaan ote on totutun leikkisä, mutta tuttua kyynisyyttä kylläkin löytyy roppakaupalla. Suunnilleen siis sellaista sutkauttelevaista säheltelyä kuin odottaa sopiikin, eikä tätä soppaa ihan täysveriseksi rikoskomediaksi tee mieli tyypitellä, koska mukana on ripaus romantiikkaa sekä ropsaus yleismaailmallisempaa tilittelyä.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on mielestäni ainakin pikkuinen poikkeus perinteiseen hyvinkin sanailuvetoiseen Allen-menoon, koska kaveruksille muutama fyysisempi kömmähdyskin pääsee sattumaan. Tunneliurakan puolella nimittäin jälki vastaa ammattitaitoa, mikä tarkoittaa vedenpaisumusta kellarikerrokseen porausurakan käynnistyessä. Sekoileva kerho on näissä jutuissa muutenkin elementissään ja tuntuu siltä, että se Rayn säkenöivä äly on joko rajusti liioiteltua tai sitten hohtaa aivan muiden puuhien puolella. No, joka tapauksessa nämä pöllöilyt ovat mukavan viihdyttävää katseltavaa. Onhan noita toistaitoisten kelmien kyseenalaisia touhuiluja toki tullut ennenkin nähtyä, mutta kyllähän tässä siitä huolimatta mielenkiinto pysyy yllä. Kasaan saadaan sympaattinen ja hauska porukka reppanamaisia rötöstelijöitä ja onkin hiukkasen harmi, että tietyt tyypit häivytetään taka-alalle, kunhan päästään ensimmäisen puolituntisen tuolle puolen.



"What would you say if I told you that you were married to a very brilliant man?"
"I'd say I'd have to be a bigamist."

No, siinä missä toisia tuupitaan kuvista pois, niin uusia tyyppejä tulee tilalle ja yksi näkyvimmistä on Hugh Grantin esittämä lipevä luihu. Erityisesti Frenchy kaipaa sielulleen sivistystä ja David tuntuu juurikin oikealta kaverilta hengenravintoa annostelemaan. Iso elämänmuutos on edessä, eikä siihen välttämättä ihan yhteisymmärryksessä olla loikkaamassa, mutta joka tapauksessa pikakurssituksessa museot, teatteri ja kirjallisuus tehdään tutuiksi. Yksi ahmii uusia elämyksiä, toinen tuskailee ja kolmannella mieltä kiusivat helpot suuret setelit. Pariskunta on ajautamassa erilleen ja tylyhköäkin kyytiä on luvassa, mutta sanoisin, ettei paasaustahti miksikään armottomaksi hurjistu, eikä piikkejäkään ole ihan huipputerään viilailtu. Jos vitsitulvaa määrällisesti mittailisi, niin kuivat kaudet pienoisesta vakavoitumisestakin huolimatta jäävät lyhyiksi ja tyypilliseen tapaan Allen itse ei malta pitkään pitää suutaan supussa, vaan asiaa riittää ja ihan hyvä niin. Tiukimmat verbaaliset tykittelyt kuitenkin uupuvat, mutta vähintään kohtalaisella keskitasolla liikuskellaan ja ainakin itse olen Allenilta väsähtäneempääkin turinaa kuullut.

Ne huumorin huipuille nousevat teokset olivat muutenkin Allenilla vähissä 1990-luvun lopulla ja uuden vuosituhannen alussa, eikä Small Time Crooks tuon hiukkasen vaisumman jakson selkeänä helmenä edukseen erotu. Taannoin tuli suhtauduttua herran näiden vuosien töihin vähän nihkeämmin, mutta sittemmin tämä laimeampaa arvostusta nauttiva luomiskausi on alkanut näyttäytymään myönteisemmässä valossa ja etenkin näitä vähintään kelvollisia ja hupaisan hölmöjä elokuvia sinne ainakin jokunen mahtuu, joten voinee vähintään ihan hyvistä välipalaviihdykkeistä jutella niiden osalta. Tasossa toki on vaihtelua ja omasta mielestä esimerkiksi muutaman vuoden verran uudempi Anything Else on hivenen heikompi esitys. Samalla tuli mieleen, että oma Allen-kokoelma kaipailisi ajantasaistamista, koska viimeisin hankinta taitaa olla vuoden 2013 Blue Jasmine, jonka jälkeen on ainakin kolme elokuvaohjausta ehtinyt ilmestymään. No, eiköhän näissä tule viimeistään houkuttelevien tarjousten kohdalla kunnostauduttua, etenkin, kun olen näkemistäni Allenin viimeisen kymmenen vuoden sisällä ilmestyneistä hassutuksista suunnilleen poikkeuksetta pitänyt. Eivätkä ne hieman sitä aiemmatkaan komediat tosiaan puhditonta pöhköilyä noin pääsääntöisesti edusta. Small Time Crooks minusta hyvinkin sujuvasti ensimmäisen kolmanneksen rullailee, mutta toinen puolikas jo hiukan hiipuu, mikä pudottaa kokonaisuuden sinne keskisarjaan. Lumoavia kuvia tai muitakaan ikimuistoisia ihanuuksia ei tämä hömpötys silmille visko, mutta kaikkiaan kuitenkin hymyilyttävää höpöttelyä ja kohtalaisen kummallisen kaveriporukan muutkin keppostelut ihan kivasti mieltä piristelevät.



Small Time Crooks (2000) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti