Air Buddies (Pentujengi seikkailee)

Jospa nyt olisi jälleen hetkiseksi saatu blogin puolella tylymmältä tuoksahtavaa ruutuviihteen väkivaltakiintiötä täyteen ja voisin vaihtaa muiden juttujen pariin. Jotakin aivan muuta onkin oletettavasti luvassa, kun kannessa sulostelee viitisen kappaletta veikeänoloisia koiranpentuja. Jälleen voi suu hymyssä todeta, että kirpputorilöydöt lipsahtivat vaihteeksi lapsellisempaan suuntaan, eikä se niinkään harmita, vaan saahan näitä sattua. Nähtäväksi jää, että missä määrin samaan elokuvasarjaan kuuluvia koiraseikkailuja lopulta innostuu ihmettelemään, sillä niitähän on tehtailtu viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana ihan sarjatuotantona, ja pentukerho on ehtinyt Alaskasta avaruuteen ja moneen kolkkaan näiden välissäkin. Ainakin vielä tässä vaiheessa olisi pienoista poltetta jokunen noista hankkia, koska kyllähän niitä iltamia tuntuu kohdalle osuvan, jolloin tällaiselle hömpötykselle tilausta ilmenee.

Mitä olen IMDB:n puolelta näitä pikaisesti vilkuillut, niin melkeinpä läpi sarjan osat ovat kerryttäneet melko kehnot pistekeskiarvot, joten voipi olla, ettei ole paljoakaan mieltä kaikkea väkisin yrittää tuijotella, koska onhan noita laadukkaampiakin hauvaelokuvia hyllyyn kertynyt ja vielä toki kokonaan hankkimattakin. No, sen verran voisi ennakkoon suhtautumista pehmennellä, että eihän tällaisia ostoksia tehdessä sitä elokuvataiteen timanttisempaa laitaa tule jahdattua, vaan ennemmin höpsöistä söpöstelyä, ja olettaisin, että sitä tavaraa tekijät tahtovat katsojalle tarjoilla. Toiveita siis on, mutta toisaalta odotuksia tiputtelee sellainen seikka, että nämä koirulit osaavat puhellakin, mikä aiempien humoristisesti höpöttelevien eläinelokuvien kohdalla on osoittautunut enemmän taakaksi kuin kuningasajatukseksi. Nähtäväksi jää, lipsahteleeko hauvojen huulenheitto vallan rasittavaksi vai pysytäänkö siedettävyyksien rajoissa...?

Sen verran huikkailen alkuun, ettei Air Buddies tosiaan ole näiden hauvaelokuvien avausosa, mutta eräänlainen elokuvasarjan "alajaoston" käynnistys kuitenkin. Käsittääkseni juttu nytkähti liikkeelle melkein vuosikymmentä aiemmin elokuvalla Air Bud, jolle ehdittiin väsäilemään neljä jatko-osaa ennen kuin Air Buddies näki päivänvalon. No, nuo aiemmat viisi elokuvaa keskittyvät ymmärtääkseni pentujoukon isän puuhiin, etenkin äärimmäistä lahjakkuutta vaativiin sankaritekoihin vaihtelevilla urheilukentillä. Air Buddies on siinä mielessä uusi alku, että siinä ilmeisesti pentuporukka pääsee pääosaan ja seikkailemaan. Itsehän en ole noita aiempia juttuja nähnyt, mutta voisin väittää, että tarinan kyytiin pääsee melko nopeasti, jossa auttaa myös pikainen kertailu elokuvan alussa. Tarinaa alustaa paikallisen sheriffin apulaisena toimiva koira Sniffer, joka toivottelee katsojat tervetulleeksi Fernfieldin mukavaan pikkukaupunkiin, jossa kaikki on väitetysti mahdollista.

Fernfield tosiaan on myös huippulahjakkaan Air Budin (äänenä Tom Everett Scott) kotipaikka, mutta ilmeisesti Budin urheilu-ura alkaa olla palloiltu, ja perhe-elämän kiireet haukkaavat suuren osan isäkoiran aikataulusta. Aiemmissa osissa nimittäin tapahtui niinkin, että kadun vastakkaisella puolella olevaan taloon muutti ihmisineen viehättävä koiraneito Molly ja yksi asia johti toiseen, mistä taas lopulta putkahti viisi pentupienokaista huolehdittavaksi. Nämä tietysti nopsaan kasvoivat ja vilkastuivat ja siinä vaiheessa onkin ajankohtaista käynnistellä tämä pentusarjan avaus varsinaisesti. Joukko myös pikaisesti esitellään, eli Budderball (äänenä Josh Flitter) on porukan kyltymätön ahmija sekä herkkusuu. B-Dawg (äänenä Skyler Gisondo) taas tykkäilee koripallosta ja levylautasella taitaa pyöriä hiphop ja rap. Bud-dha (äänenä Dominic Scott Kay) on hengellisempien polkujen kulkija, eli ennemmin joogaa kuin mitään räväkämpää urheiluriehaa. Mudbudilla (äänenä Spencer Fox) on taipumusta sottaamiseen, eikä puhtaus hänelle mitään herkkua ole. Sisarusviisikon ainoa tyttökoira Rosebud (äänenä Abigail Breslin) tahtoo alituiseen näyttää, että tyttökoiravoimastakin potkua sekä ärhäkkyyttä löytyy, eikä hän urheudessa lainkaan veljiensä rinnalla kalpene. Kaiken kaikkiaan varsin touhukas ja vauhdikas koiralauma on kyseessä vaihtelevine piirteineen.

Kun tyypit on lyhyillä esittelyillä tehty tutuiksi, niin päivän muut toimet pääsevät vauhtiin. Perheen pojalla on edessään koripallo-ottelu, jonne vanhemmat lähtevät mukaan sekä Air Bud myös. Pennuille on valikoitu topakaksi vahtijaksi Niggles, joka tuumii, että kunnollinen kylpy menee helposti palloleikkien edelle. Turkit putsaillaankin enemmän tai vähemmän yhteistyöhaluisesti, jonka jälkeen ohjelmassa olisi päivänokosia, mutta energiaa pursuava pentuviisikko ei noin vain tahdo unistelemaan alkaa, sillä puuhaa ja peuhaa riittää vaikka millä mitoin. Käykin niin, että epäonnekseen ainoa torkkuja talossa on pentuvahti itse, mikä antaa vipeltäjille tilaisuuden reuhata vauhdikkaasti. Pallojen puuttuessa lankakerät saavat toimia tilapäiskorvikkeena, ja niinpä keittiötila alkaa muistuttaa jonkinlaista seittiviidakkoa, kun kaverukset taitojaan esittelevät. Mahtava sekasotku saadaan tietysti aikaan, minkä kruunailee lattialle räsäytetty mustikkapiirakka, jota porukalla kokoonnutaan haukkailemaan parempiin suihin. Siinäpä sitä olisi yllätystä suttuista kotiin palaileville!

Räyhääväisten riehojen jälkiselvittelyissä nousee pintaan sellaisiakin mietteitä, että ehkäpä joukko alkaa olla yhdessä jo hivenen turhankin villi elääkseen saman katon alla. Asiaa selitetään myönteisemmäksi siltä kannalta, että tilanne tavallaan tarjoaa pennuille tilaisuuden lähteä ihmettelemään suurta maailmaa kummallisuuksineen kotipiirin ulkopuolelta. Sanomattakin selvää, että aiheuttaahan tällainen käänne haikeuttakin, etenkin perheen pojassa, joka on tottunut hauvaystävien seuraan. Ilmassa on surumielisyyden lisäksi myös odotuksia, kun koiravanhemmat selittävät jälkikasvulleen asioiden tilaa ja samaan sävyyn talon ihmisväki tilanteesta turinoi. No, eihän näiden miettiminen missään tapauksessa tarkoita, että heti niitä heippoja sekä hyvästejä jouduttaisiin toivottelemaan.

Toisaalla taas tarjoillaan erään perheen pojalle vallan hurjaa tiikeriä syntymäpäivälahjaksi, sillä sellainen on epäilemättä kyseenalaisin keinoin hankittu hämärien heppujen toimesta. Lahjaan ei kuitenkaan olla tyytyväisiä ja poika selväsanaisesti ilmaiseekin tahtovansa lahjapakettiin kuuluisan Air Budin, mikä tarkoittanee lisää kepulikonstien käyttöä. Frammin perheessä laitetaan tarkka pentuhaku käyntiin, joten kaikki paikkakunnalla asustelevat saavat kirjallisesti toiveitaan kertoa hakemuksissaan, jotka perheen kesken yhteistoimin lueskellaan läpi. Sopiviakin tuntuu löytyvän jopa siinä määrin, että kohta jo mietitäänkin, onkohan kyseessä viimeinen ilta yhtenä perheenä saman katon alla. Yöllä talon lähistölle ilmestyy häijympien heppujen auto, sillä näillä olisi ajatuksena tutkailla napattavaa koiraa suunnitelmiaan tehden. Seuraavana aamuna kavala kaappausyritysten sarja nytkähtääkin liikkeelle. Koiravarkaiden edustaessa vähän toistaitoista sarjaa, onkin luvassa mittavampia jahteja takaa-ajoineen, eikä tulosta noin vain ole tulossa. Joka tapauksessa Frammien talossa surraan, kun kaikki koirat ovatkin yht'äkkiä teillään ja jotenkin pitäisi rakkaat eläinystävät saada palaamaan. Nähtäväksi jää, kuka lopulta porukan pelastelee ja kiusanhenkiä näpäyttelee...

Ihan hurjanhirmuisesta todellisuuden kaltoinkohtelusta ei pääse syyttämään, vaikka sattuisi tokaisemaan, ettei tässä oikeastaan mitään sellaista pääse näkemään, jota ei vastaavissa nuoremmille suunnatuissa menomelskeissä olisi jo aiemmin kommellettu. Omaperäisyys siis vilistelee aivan muissa perhe-elokuvissa ja idealamput on asetettu energiansäästömoodiin, vaan eipä oikeastaan tullut mitään tempauksiltaan upouutukaista huvitusta odotettuakaan, joten jätänpä pettyneet paasailut siinä suhteessa väliin. Pitäähän sitä silti pikkuisen purnailla niiden ideoidenkin suhteen, sillä kyseessä on kovin lyhyt elokuva, kun lopputekstit lähtevät liikkeelle minuuttimittarin näyttäessä noin 70 kappaleen lukemia. Lyhyestä rykäisystä huolimatta vaikuttaa vähän siltä, ettei toisella puolikkaalla enää ole paljoa muuta tarjottavanaan kuin toistoa ja venytystä, mikä vähän käy haukotuttamaan. Tavallaan sama säntäily vain jatkuu ja jatkuu jahteineen, ja sepäs pikkuisen tympäisee, kun alkujaankin tässä touhussa puhti on jokseenkin kateissa ja jo reilusti ennen päätöstä alkaa lopahtaa kokonaan.

Jos ei hirmuisen hyväksi hauskuuttajaksi tai vallan riemastuttavaksi riehaksi räksytyksineen pystyisikään pentujen puuhastelua kehumaan, niin mielestäni samalla saadaan kohtalaisesti hyvässä mielessä etäisyyttä lajityypin kuonaisimpaan kuraan. Koirakaverusten vitsailut on tietysti kirjoiteltu lapsikatsojat ensisijaisesti mielessä, joten ehkei sanoilla erityisen terävästi lähdetä leikittelemään, vaan hauvojen haukahdeltaviksi on lyhyitä ja paikoin puolinoloja tokaisuja kehitelty. Samoin peräpäiden pörinät hajuineen ovat odotetusti mukana, mikä kai lienee eräs pakollinen paha näissä temmellyksissä. Näiden osastojen hupailut eivät tosiaan saa käsiä yhteen läpsyttämään, mutta rasittavuuskin jää onneksi vähäisemmäksi. Ainakin omalla listalla esimerkiksi koirahassuttelut Marley & Me: The Puppy Years ja vaikkapa Beethoven's 3rd ovat vähintään pykälää alempana, ja jos eivät nyt täysin vastenmielisiä, niin ainakin hyökkäilevät hermoille ärhäkkäämmin väsähtäneellä vitsailulla ja ala-arvoisella töpeksinnällään. No, eihän sekään sinänsä suuri saavutus ole, että karmaisevasta kehnoudesta hiukkasen parannetaan, eli onhan noita huomattavasti huikeampiakin ilon sekä haikeudenkin hetkiä tuotelleita koiraelokuvia tullut todistettua. Air Buddies kuuluu minusta noin karkeasti katseltuna samaan laatusarjaan kuin aiemmin kommentoimani koiramaiset komediat Snow Dogs, Beethoven's 2nd, Beethoven's Christmas Adventure ja Hotel for Dogs. Alemmasta keskisarjasta tässä kai puhutaan, mutta siis vähintään ripaus mielekästä viihdyttävyyttäkin on kaiveltavissa, kunhan kärsivällisesti katselee.

Mitä pahisporukkaan tulee, niin onhan se joukko tyhmää ja ainakin ripauksen ylilyötyä tohinoissaan. Selkeästi sarjakuvaosastoa kohti kirmataan silmälappuisen julmistelijan johdolla, joka räikeästi virnuilee ja uhittelee syöttävänsä käyttökelvottomat apurinsa tiikerille makupalaksi. No, toisaalta ei aivan vähä-älyisyyksiin saakka mennä niiden ilkeyksien suhteen ja puhdas pahuus jää kauas saavuttamattomiin, kun kukaan ei esimerkiksi halua kaapata pentuja siemaistaakseen näiltä veret parempiin kurkkuihin tai jotakin muuta huikaisevan inhottavaa. Helpompi lähteä vähän laiskaan tapaan onnellista loppuakin kääntelemään kasaan, kun ei taakkana ole mitään hirmutöillä hekumointeja. Hauvojen nappaaminen on tietysti myös paheksuttavaa, mutta tällainen tolloilu sopii paljon luontevammin yleiseen henkeen kohelluksineen kuin mikään synkkäsävyisempi kuvio. Siitä ei pääse mihinkään, että pöllöilyosastolla pelleillään enimmäkseen, kun koiraperhettä jahtaavat töpeksijät yrittävät tehtäväänsä suorittaa, ja puulta alkaa väkisinkin maistua venytysten pitkittyessä. Onkin ihan hyvä, että matkalle osuvalla maatilalla puisiin päihin pikkuisen järkeäkin yritetään puskea tai ainakin tajuntaa tauolle hiukan huilia ottamaan...

Silloin tällöin nämä eläinelokuvat tahtovat mennä enemmän ihmisepelien vipellykseksi sekä selvittelyksi, mutta siitä laittaisin tälle teokselle plussaa, että vaikka ihmisystävät pidetäänkin kuvioissa sekä takaa-ajossa mukana, niin kautta linjan touhu pysyy koiravetoisena pitäen pennut pääosissa. Pikkuisten tassujen kuljettavaksi avautuukin pitkä polku, jonka varrella maisemat vaihtuvat avarista vihreän vehreistä niityistä synkkiin ja hieman pelottaviinkin metsiin. Maastoa monenlaista on tepasteltavana ja tosiaan maatilallakin vietetään kohtalainen tovi telmimässä, mutta näennäisestä vaihtelusta huolimatta ei näistäkään erityisen muistettavia kohtauksia pystytä väkertelemään. Välillä ihan kivaa retkeilyä, kun taas enimmäkseen turhanpäiväistä pinkomista irtovitseineen. Taipaleelle tietysti mahtuu useampiakin kohtaamisia eläinmaailman monenkirjavan väen kanssa, ja välillä yllättävää apua saattaa vaikkapa hirmuiselta susihukkaselta saada. Sanoisin silti, että tapaamisista huolimatta söpöilyosasto jää pitkälti pentuviisikon hoidettavaksi, vaikka ovathan pienet possut myös melkoisen awwwww!

Disney ei taida olla varsinaisesti tätä elokuvasarjaa konkreettisesti tuottamassa, mutta ymmärtääkseni varsin kiinteästi mukana kuitenkin levittäessään ja julkaistessaan kiekkoja, ja kannessakin yhtiön nimi näkyvästi komeilee. Siksikin on ihan luontevaa livauttaa mukaan kepeähenkistä Disney-hupailua, kun koirajoukko jahtaajineen sopivasti harhailee elokuvateatteriin, jossa sattuu uusintakierroksella pyörimään alkuperäinen 101 Dalmatians. Ihan sattumanvaraisesti klassikkoa ei tietenkään ole valittu, vaan eiköhän yhtymäkohtia löydy, kun molemmissa tahdotaan suloisia pentuja luvitta nappailla. Tietysti hauvasisarukset varhaisempaa animaatioseikkailua kehaisevatkin, kun taas pahispölvästit yrittävät löytää Cruellan ja kumppanien touhuista nappausvinkkejä. Pian pieniä pentuja vipeltää valkokankaalla ja varsin reippaasti yleisön joukossakin, eikä riehakkaita herkutteluhetkiä naposteltavatarjonnan joukossa sovi unohtaa.

Tekstin alkupuolella mainitsin, että tavallaan tähän elokuvasarjaan on vähintään löyhästi liitettävissä runsaasti pitkälti samojen tekijöiden tuottelemia osasia, ja voisin selkeyden (ja mahdollisesti tulevien ostosten) takia niistä hieman tähän naputella. Sarja tosiaan jakautuu sitten vielä kolmeen alatyyppiin, koska ensimmäisessä viidessä seuraillaan isäkoiran venymisiä urheilutouhuissa. Siinä missä nuo aiemmat koitokset tosiaan pyörivät erinäisten kisailujen liepeillä, niin tämä toistaiseksi seitsemään osaan ehtinyt pentuelokuvien sarja taas kohkailee ympäri maailmaa ja avaruutta milloin minkäkin mysteerin tai aarteen perässä. Avausosana toimiva Air Buddies tosin vielä ainakin kohtalaisesti niitä urheiluvivahteitakin sisältää. Näiden päälle tulee vielä pari jouluisempaa seikkailua, eli yhteensä lukema on tähän mennessä venähtänyt jo 14 kappaleeseen ja voi hyvin olla, että koiraelokuvatehdas jatkaa tiivistahtista tuotantoaan. Mainittakoon myös, että suuressa osassa ohjaajana, kirjoittajana sekä tuottajana hääräilee Robert Vince, jota voi pitää melkoisen erikoistuneena tapauksena, koska näiden sarjojen (Air Bud, Air Buddies ja Santa Paws) lisäksi hän on ehtinyt osallistumaan muidenkin vastaavien eläinseikkailujen väsäilyyn, ja lisää näyttäisi syntyvän jatkuvasti. No, mitä olen näitä nähnyt ja muiden juttuja lueskellut, niin ohjenuoraksi on hänen tapauksessaan valikoitunut, että määrään panostetaan ja laatu sitten on hiukan toissijaisempi juttu.

Voisin vielä vähän listailevaan henkeen nämä kaikki luetella ja linkkailla, vaikkakin nuo Vincen muut eläintouhut jätän selkeyden vuoksi pätkästä pois. Eli ensimmäiset haukut koripallokentällä kuultiin vuoden 1997 elokuvassa Air Bud, joka saikin jo vuotta myöhemmin jatkoa, kun Air Bud: Golden Receiver vaihtoi kovemman jalkapalloilun pariin. Välivuoden jälkeen, eli 2000 saatiin kolmas seikkailu, tosin suoraan videolle, ja kuten nimikin kertoo, niin jalkapallolla jatkettiin, mutta vähemmän kovaotteisen version muodossa: Air Bud 3: World Pup. Pari vuotta myöhemmin päädyttiin hutkimaan pesäpalloa neljännessä osassa Air Bud: Seventh Inning Fetch. Viides ja käsittääkseni viimeinen näistä ilmestyi vuonna 2003, kun piti vielä lentopalloakin päästä menestyksekkäästi kokeilemaan elokuvassa Air Bud: Spikes Back. Näistä oikeastaan yksikään ei välitöntä innostusta omalla kohdalla juurikaan herättele, mutta voi hyvin olla, että ainakin osa tai pari joltakin kirpparikierrokselta nappautuu mukaan.

Vince ja kumppanit tekaisivat pari muuta eläinkomediaa Air Budin seikkailujen jälkeen, mutta 2006 tosiaan palailtiin samaisen hauvan perhettä seurailemaan, kun tämä Air Buddies ilmestyi ja käynnisti uusien koitosten sarjan. Pari vuotta myöhemmin pennut harhautuivat Alaskaan ja ymmärtääkseni valjakkokisaankin jatko-osassa Snow Buddies. Sen olenkin jo ehtinyt ostamaan, eli varmaan jossakin vaiheessa siitä juttua tulee. 2009 oli pentuviisikolle kiireinen vuosi, koska piti ehtiä avaruuteen asti (Space Buddies) ja sen lisäksi Pohjoisnavalla kaipailtiin kipeästi apua joulupukin pajalla. Santa Buddies: The Legend of Santa Paws vei siis pentuporukan lelutehtaalle ja lisäksi tutustutti katsojat joulupukin nelijalkaiseen apuriin, jolle tehtiin pari "omaakin" elokuvaa. Rankan vuoden jälkeen joukko saikin lyhyen huilaushetken, koska Spooky Buddies ilmestyi 2011, jolloin kummituskartanon salat kutsuivat selvittelijöitään. 2012 kallisarvoisten aarteiden perässä vipellettiin elokuvassa Treasure Buddies ja vuotta myöhemmin ajankohtaiseksi vaihtuivat supersankaritouhut (Super Buddies). Sitä en tiedä, onko aikomuksena vielä jatkaa näitä, mutta eiköhän seitsemässäkin jo ihan riittävästi ole. Vince tosiaan on viimeisimmän jälkeenkin ehtinyt kolme luultavasti vähän vastaavaa kohkausta tekaisemaan, eli kenties nämä pennut kasvoivat elokuvaseikkailuista ulos. Jos näitä nyt miettii, niin etukäteen Alaskan puuhien lisäksi kiinnostavat edes jotenkuten lievästi jouluosa ja sitten aarrereissu, mutta saa nähdä, tuleeko noita kahta jälkimmäistä osteltua...

Joulukoira saatiin siis mukaan 2009, ja tämä sai jatkaa omia seikkailujaan jo seuraavana vuonna. The Search for Santa Paws ei enää juurikaan liity noiden muiden hauvaelokuvien alkuperäisiin perheisiin, vaan on löyhempi laajennus kerhoon. Kyseinen jouluseikkailu tuli katseltua melkein pari vuotta sitten, eikä siinä aivan samaan tapaan huumoria ja temmellyksiä painotella, vaan mukana on hiukkasen haikeampaa sävyä ja perinteiseen tapaan koko joulun jatkuvuuskin uhattuna. Kauniin värikästä kuvaa kuitenkin sekä suloisia koiria ja ajatuksiakin, eli mielestäni ihan menettelevästä perheviihdykkeestä on kyse, vaikka ei missään mielessä jouluisia elokuvaklassikkoja edustakaan. Joulukoira sai 2012 oman pentupesueensa elokuvassa Santa Paws 2: The Santa Pups, ja katselematta voisin olettaa komediallisen kohelluksen haukkaavan suuremman osan kestosta. Eipä sekään suurempia ennakkokihelmöintejä onnistu kohottelemaan, mutta kunhan tässä tulee ajankohtaiseksi koluta kauppojen elokuvahyllyjä joulukatseltavia metsästellessä, niin saattaa tällainenkin söpöstelevä hassuttelu olla siinä vaiheessa juurikin sopiva hankinta.

Voinee siis summailla, ettei elokuvamaailmasta koirainen katseltava ole ihan heti loppumassa, ja Robert Vince on ainakin määrällisesti kiitettävästi siihen kasaan osallistunut. Kaipa näille siis kysyntää löytyy, kun uutta tavaraa tuotantolinjalta ilmestyy. Sepä tuntuu vähän ongelmana olevankin, että vähän köykäisellä ideakorilla varustettuna näitä pikaisesti väsäillään. Air Buddies melkoisesti venyttelee ja koheltelukin hiprakkaisine hauvoineen on paikoin kohtalaisen toisluokkaista, noin kiltisti sanottuna. No, luultavasti katsomon nuorempi laita onnistuu porukan säntäilyistä ja tiukoista tilanteista enemmän innostumaan ja ilahtumaan, mutta veikkaisin, ettei tällainen touhu pienimmillekään mitään antoisinta hömppäviihdettä edusta. Pennuille toki kehitellään hassuja luonteenpiirteitä ja omia lausahduksiaan, vaan vähän hutiloinnin makua on havaittavissa. Sinänsä mistään yllätyksestä ei ole kyse, kun kohtalaisen keskinkertaisen tekeleen puolelle näkemys kallistuu. Nuoremmille eläinkommellusten ystäville toki kelvannee ja sitten tietysti kenties kertakatseluun hieman ikääntyneemmillekin söpösteleviä hauvoja ihasteleville. Jos niitä elokuvallisia ansioita taas lähtisi etsimään, niin lista jäisi melkoisen olemattomaksi ja tylymmällä tuulella voisi tokaista pari rumempaakin sanaa, mutta kun eipä Air Buddies lajissaan karmeimpia rahastuksia ole ja reippaampaa menoakin sisältää, niin isompaan lyttäilyyn ei heräile mitään polttavaa tarvetta. Leppoisaa ja lempeääkin höttöistä huvitusta seikkailuineen ja jos sellainen yököttää, niin eipä kannata vaivautua itseään piinailemaan.

Air Buddies (2006) (IMDB)

Violent City (The Family) (Armoton mies)

Rähinää ja räminää vaiko halipusuttelua ja romantiikkaa oli illan elokuva-arpajaisten pääteemana ja tylympiä otteita tarjoileva osasto onnistui voiton nappaamaan, eli ehkei syksy ole vielä aivan niin pitkällä viluineen, että alkaisi sellaista toisenlaista lämpöä haikailemaan. Ihan hirmuisesti ei tee mieli harmitella tai muristella, että nyt pääsi jälleen käymään niin, että herra Bronson saa latailla asearsenaaliaan, suunnitella kuolettavia kepposia ja valmistautua taas kerran yhteen määrätietoiseen ja tuloksia tuottavaan kostoreissuunsa. Ehkei tässä voi puhua mistään pikaisimmasta paluusta Bronson-universumiin, sillä onhan viimeksi höpöttelyn kohteena olleesta Majestykin suorittamasta tilien tasauksesta ehtinyt vierähtää miltei viikko. Tässä maailmassa siis tylyjä tempauksia sekä tekosia yhdelle jos toisellekin tehtaillaan. Bronsonin osana on usein toimia hiukkasen kovempia ja usein varsin lopullisiakin tuomioita jakelevana omavaltaisen oikeuden kovana kätösenä.

Aivan siitä ei kuitenkaan ole tässä rikostarinassa kyse, sillä liikuskellaan jokseenkin sumuisilla rajamailla, eikä missään kirkkaan hyvä/paha-jaon maastossa. Samaisena vuonna, eli 1970 ilmestyi myös tuossa toukokoon puolella kommentoimani Bronson-hurjastelu Cold Sweat ja on näissä muitakin yhtäläisyyksiä kuin sama ilmestymisvuosi. Tosin samaahan voisi mietiskellä useammankin Bronsonin elokuvan suhteen, mutta näissä kumpaisessakin rikollinen menneisyys ei niin vain suostu irrottamaan otettaan ja päästä livahtamaan uutta onnellisempaa elelyä luomaan, vaan perästä kuuluu ikävämpään sävyyn. Lisäksi näissä molemmissa on aikakauden eurooppalaisten toiminnallisten rikoselokuvien tuntua, kun Cold Sweat tosiaan kuvattiinkin eteläisessä Euroopassa ja tämän toisen tylyttelyn ohjaksissa on kiinni häijyjen rötöstelyjen suhteen enemmänkin kunnostautunut Sergio Sollima. Päätähden tai ohjaajankaan kulahtamattomien klassikkojen joukkoon Violent City ei minusta sovi, mutta tämän lajin ystäville kelvollista tihrusteltavaa joka tapauksessa olisi tarjolla.

Edellisen linkitetyn tapauksen tapaan ei tämäkään koitos millään rämäpäisyyksillä lähde ensisekunneillaan rymistelemään, vaan Jeff Heston (Bronson) hymy kasvoillaan veneilee, kun taas taustalla kaunistelee kovinkin sinertäväistä merimaisemaa, eikä huolen häivääkään ole horisontissa nähtävissä. Aivan tapahtumaköyhää iltapäivää ei sinänsä rento ja lötkötteleväinen ilmapiiri tarkoita, vaan pian onkin jo kuumottelevainen toiminta toisenlainen aluillaan, eikä siinäkään niitä ruudinkäryisiä pyssyjä tarvita. Lämpöiset likistelyt kuitenkin saavat lopun, kun alkutekstien taustalla terävästi viiltelevät musiikkiraidan sävelet tahtovat nostatella hiukan jännittyneempää olotilaa ja ilmeisesti jokin salakuvaajakin on Jeffin touhuja taltioimassa. Kutsumattomasta kuvaajasta tietämättömänä pariskunta vielä satamassa hurvittelee. Hiekkakirppu pöristelee hyvinkin meneväisesti rannan aaltoja härnäillessään ja roiskautellessa raikastavia ryöpsähdyksiä auringon kuumottelemia kasvoja kohti. Eteläisemmän Euroopan kesäpäivän ihanuuksista siis nautiskellaan täysin rinnoin, mutta tämä elokuva kuitenkin tahtoo taipua hivenen tuimempaan suuntaan kuin suloiseen ja romanttiseen suvitunnelmointiin.

Asiat ovat vääntymässä vähäsen kireämpään tilaan pienkoneen rullaillessa rantaan ja ilmestyypä Jeffin taustapeiliin seuraaja, jonka tämä toki huomaa. Vauhdin kiihtyessä kyydissä oleva Vanessa (Jill Ireland) huolestuu myös, mutta vaikka renkaat huutavat ja ulvovat tiukoissa kurveissa tuskaansa, niin Jeff pitää päänsä melkoisen viileänä. Ratinvääntelystä näkee helposti, että on näitä kyseenalaisempia hurjasteluja tullut ennenkin touhuiltua, mutta samalla paljastuu jahtaajan sinnikkyys, sillä eipä tämä ole parin harhautusliikkeen jälkeen antamassa periksi. Jeff ilmeisesti katsoo parhaaksi pudottaa Vanessan kyydistä ennen kuin leikki ryöpsähtää liian vaaralliseksi ja kieltämättä arvaus melkoisen hyvin kohdilleen osuu, sillä seuraava kohtaaminen vanhan tutun kanssa sujuu toki tulisissa tunnelmissa, mutta hengeltään vähemmän lämpöisesti. Naureskeleva kaveri kiilailee eteen ja hymyillen lähettelee luodikkaita heippailuja Jeffin suuntaan. Tämä ei kuitenkaan jää suu auki hämmästyneenä väkivaltaista loppua vastaanottamaan, vaan tuskissaankin onnistuu lähettelemään useammankin tyypin tuonen virroille seikkailemaan liekkien juhlistaessa lähtöä. Vaikka Jeff itse ei aivan kuolon kuristuksessa olekaan, niin haavoittuminen on kuitenkin niinkin vakavaa luokkaa, että tajunta hipsaisee hetkiseksi hilpeämmille maille.

Tietoisuus alkaa palailla lyhyinä välähdyksinä, joiden seassa vilkahtelevat pätkät paremmista päivistä, mutta herääminen tylyyn todellisuuteen tapahtuu vankilassa, vieläpä siteisiin paketoituna. Siinäpä sitä olisi nykytilaa purtavaksi ja pähkäiltäväksi, kun aurinkoiset veneilypäivät pikaisesti vaihtuvat vallan harmaampiin sekä ankeampiin arkihetkiin. Asianajaja tulee juttelemaan ja kovin vaitonainen Jeff tahtoo pitää Vanessan tiukasti näiden selvittelyjen ja oikeuskäsittelyjen ulkopuolella. Pääajatuksena on kuitata koko kuolettava episodi itsepuolustukseksi ja katsoa, mihin selitys riittää. No, melkoisen tyynenä Jeff sellissään istuskelee, vaikka vankitovereilla tunteet tahtovat kovinkin kuohahdella. Vielä ei selvästikään ole otollinen hetki kuumapäisyydelle tai ainakaan millekään hätäilevälle hötkyilylle, vaan onkin oivaa aikaa mietiskellä, että miten vapauden koittaessa lähdetään niitä velkoja makselemaan.

Jeffin mietiskellessä monenmoista ja kaikenlaista, availlaan samalla katsojalle menneitä sattumuksia, sillä tiivis takaa-ajo ei oikein takaumille tilaisuutta antanut. Selväähän on, ettei Jeff itsekään mikään putipuhtoinen pulmunen ole, vaan hääräillyt hämärien heppujen palveluksessa, ja eräs taannoinen palkkamurha kovin mieltä edelleen tuntuu askarruttavan. Silloin tuli hetkisen verran harkittua ennen liipaisimen nykäisyä, kun taas sellitoveri neuvoo, että tällaisia pohtivan Jeffin olisi parasta antaa menneiden olla ja vaihtaa kokonaan alaa. Tapahtuneita ja tehtyjä vääryyksiä ei noin vain voi kuitenkaan lakaista olemattomiin, varsinkin, kun samaan aikaan muistoissa vielä toistuvat kauniit kuvat paidattomasta kirmailusta ja uiskentelusta paratiisimaisella rannalla. Eihän niistä ihan helposti tahdo päästää irti ja sehän tarkoittaisi samalla, että tiettyjen tyyppien tekoset jäisivät kunnolla kuittaamatta...

Puhtaalta pöydältä aloittaminen ei ole vapauden päivän koittaessa ensimmäisenä mielessä, vaan eipä hätiköity kostokaan ihan samalla hetkellä käynnisty. On ollut aikaa mietiskellä siirtoja ja toteutustapaakin, niin miksipä hyvää suunnitelmaa räpeltämällä pilaamaan? Tie vie kohti New Orleansia ja sielläkin tuttuja tapaillaan ja töitäkin olisi heti tarjolla, sillä eiväthän maailmasta nitistettävät lopu ja ammattimiehen palveluksille riittäisi kysyntää. Palkkaakin olisi luvassa kohtalaiseti, mutta eipä Jeff enää osaa tarjouksesta innostua, vaan on aika aloittaa henkilökohtaisempien kaunojen sekä seikkojen setviminen. Ensin pitää tietenkin jäljittää kohteet, mikä ei kummoiseltakaan haasteelta vaikuta, koska pian Jeff onkin jo pahat mielessään erästä autokilpailua tarkkailemassa. Sopinee sanoa, että aivan kaikki kuljettajat eivät tule ruutulippua näkemään, vaan leimuavaa loppua olisi näköpiirissä, eikä niinkään teknisestä murheesta johtuvaa keskeytystä. Nämä toimenpiteet ovat vasta ensimmäisiä askelia koston pitkällä polulla, ja niillähän Bronson on tottunut käpsyttelemään, eikä tälläkään kerralla tarvitse juurikaan harkita sitä anteeksiannon vaihtoehtoa, vaan varmoin ottein kuolontöitä toteuttelemaan lampsitaan hetkellisistä mietiskelyistä huolimatta.

Jos näitä elokuvan tarjoamia lähtökohtia, seuraavia käänteitä kujeineen ja käytössä olevine kovakouraisine keinovalikoimineen tahtoisi suoraviivaisemmin yhteen summailla, niin kaipa siitä helposti syntyisi mielikuva tehokkaasti tappavasta kostoretkestä, jossa sanat on sanottu ja on aika kaivella paukkuraudat tassuihin. Siinä mielessä Violent City lähteekin liikkeelle varsin mielekkäästi odotuksia nostatellen, ja muutenkin ensimmäinen puolisko tahtoo vihjailla, että vaikkei sentään mitään timanttisinta toimintaviihdettä saisikaan nähtäväkseen, niin joka tapauksessa ammattimiehet ovat asialla tarjoillen kovia kärhämiä ja tylyjä tuomioita. Siinä käsityksessä olen, että joidenkin mielestä teos onkin sulavaksi viilailtu kylmänviileä tappojahti edustaen onnistuneesti aikakauden eurooppalaista toiminnallista rikoselokuvaa. Sinänsä armottomat sedät välejään setvivät ja paikoin tavoitetaan hyvinkin hyytäviä hetkosia, joissa kyyneliä enemmän veri virtailee, mutta näistä muistettavammista tuokioista huolimatta kokonaisuutta ei lopulta saada sellaiseen muotoon, että tekisi mieli menoa kehaista napakaksi ja harkituksi suoritukseksi.

Mitä olen saman lajityypin teoksiin tutustunut, niin eihän kyse yleisesti ottaen mistään tauottomasta toiminnasta ole, eikä ongelma tässäkään tapauksessa ole siinä, että pitäisi räiskiä kohtauksesta toiseen. Useinhan hahmot juonitteluineen, suunnitelmineen ja henkilökohtaisine huolineen saavat runsaastikin tilaa, mihin suuntaan elokuvan jälkimmäinen puolisko ajautuukin. Voisi olettaa, että tarkoituksena on ollut pitää jonkinlaista salaisuuden verhoa rötöstelykerhon yllä mahdollisimman pitkään, sillä esimerkiksi Telly Savalas pääsee kunnolla kuviin vasta noin tunnin kohdilla. Eihän varmaan tavoitteena ole ollut mikään kutkutteleva kuvaus järjestäytyneen rikollisuuden sisäpiirin koukeroista, mutta melkoisen haahuileva ja hapuileva on lopputulos niiltä osin. Ei vain yksinkertaisesti jaksa kiinnostua näistä hämärähommista juuri lainkaan, vaan lähinnä harmittelee sitä, että Jeffin sinänsä suoraviivainen taival saa seurakseen ikävystyttävämpää joutokäyntiä, josta ei suuremmin jännitystä tai muutakaan viihdettä irtoile.

Elokuvahan julkaistiin ilmestyessään Yhdysvalloissa juuri Violent City nimellä, mikä on mielestäni sopivampi kuin myöhemmin kuvioihin tullut otsikko The Family. IMDB tietää kertoa, että vuonna 1973 teos sai uuden mittavankin kierroksen elokuvateattereissa, ja tuolloin The Godfather oli jo ehtinyt ilmestymään sekä menestymään. Triviaosastolla kerrotaankin, että pyrittiin rahastamaan palkitun mafiaelokuvan suosiolla vaihtamalla nimi samaan aihepiiriin vihjailevaksi ja jopa mukailemalla visuaalista ilmettä otsikoinnissa. Kurkkaamalla tuolloista mainosjulistetta voinee olettaa, että sellaista vaikutelmaa on tosiaan etsitty. Onhan noita kaikenlaisia rahastusyrityksiä elokuvamaailmassa esiintynyt, eikä tämä The Family -kuvio tosiaan ole mistään räikeimmästä päästä, eli eipä käy närästelemään ja ilmeisesti oli lähinnä levittäjän ajatus Yhdysvaltojen puolella vuosia myöhemmin markkinoida teosta hieman toisessa valossa, joten varsinaisten tekijöiden syntilistalle tuskin on syytä rapsauttaa yhtään mitään siihen liittyvää. Enemmän häiritsee se, ettei Violent City tosiaan ole kovin kummoinen noin "mafiatarinana", vaan niiltä osiltaan kohtalaisen puhditon, laimea ja vaisu. Räväkämpi jäljitys- ja kosto-osasto potkii paljon paremmin, ja voin kuvitella monen yllättyneen vähemmän iloisesti, jos on vuonna 1973 teatteriin erehtynyt toiveenaan nähdä kuumottelevaista mafiasaagaa. Eihän sekään elokuvasta huonoa tee, mutta vähän epätoivoista yritystä markkinoida lintua kalana on havaittavissa siinä touhussa.

Jos muuten versioista puhellaan, niin kun Violent City sai teatterikierroksensa Yhdysvalloissa, niin siitä lyhennettiin noin kahdeksan minuuttia. Kyseessä ei ollut mikään esimerkiksi väkivaltaiseen
sisältöön liittyvä sensuuritoimenpide, vaan lähinnä karsittiin keskustelupuolta. Levyjulkaisuissa onkin panostettu enemmän täyspitkään alkuperäiseen italialaiseen versioon ja niinpä Future Filmin kotimainen kiekko onkin kestoltaan (103:58) täysin leikkaamaton, mikä on ihan arvostettavaa. Katsojan on myös kohtalaisen helppo erotella ne kohtaukset, jotka päätyivät poistolistalle aikoinaan Yhdysvalloissa, sillä niitä ei dubattu englanniksi ja omalla levylläkin nämä sananvaihdot käydään italiaksi. Hiukanhan se toki häiritsee, kun yht'äkkiä kieli vaihtuu kesken kohtauksenkin, mutta syyt tosiaan helposti ymmärtää.

Ääh, tässä taitaa päästä jälleen käymään niin, että naputtelu on lipsahtamassa hiukkasen valitteluvoittoiseksi, ja elokuvasta syntyy ihan vääränlainen kuva. Itsehän siis siitä kohtalaisesti tykkäilen ja mielestäni uusintakynnyskin on melko matalalla, jos Bronsonin touhuja on innostunut seurailemaan. Kaipa kyse on siitä, että lopputulos olisi voinut olla tällä tekijäporukalla paljon kovempikin, eikä Violent City minusta kuulu ohjaajansa Sergio Solliman tiukimpien töiden joukkoon. No, sehän ei silti tarkoita, että hyvät hetket kokonaan uupuisivat, mistä todistaa jo varsin pätevä alkujahtikin. Jälkikäteen pohdiskellessa ehkä hieman turhankin tehokas sellainen, sillä vaikutelmaksi jää, että vähän valitettavasti parhaat paukut nähdään jo ensimetreillä, eikä vastaavaa mittavaa ja mallikasta vauhtijaksoa sittemmin enää onnistuta kyhäilemään kasaan. Ahtailla teillä tosiaan näyttävästi kaahaillaan sekä kolistellaan, ja mikäpä siinä, kun löytyy kykyä vääntää rattia ja paikallinen reittituntemuskin on erinomaista luokkaa. Kaasupolkimen kurittelu tiukoissa kurveissa onkin minusta vallan riemastuttavaa sekä nautinnollista seurailtavaa kotisohvan puolella, ja ilmoittaudunkin tällaisen tyylittelyn kannattajaksi. Uudemmissa elokuvissa tuntuu olevan usein valloillaan taipumus leikata takaa-ajot sekavaksi silpuksi, jossa on pikaista välähdystä milloin mistäkin. Itse en niissä pysty samassa mielessä loikkaamaan "kyytiin" kuin tällaisissa hieman maltillisemmin kasatuissa ja hallitummissa kaahausjaksoissa. Nätisti ja napakasti taltioitu kiihdyttely kohotteleekin toiveita ja on lupailevinaan, että tiukkaa taistoa on luvassa lisääkin, mutta niinpä vain vähintään loivaan laskusuuntaan toimintakäyrä siitä kääntyy.

Muutenkin avausminuutit muistuttelevat, että vähäsanaisuuskin voi olla paikoin hyvinkin myönteinen seikka noin toimintapuolen kannalta. Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana ei paljoakaan turista, ja saakin keskittyä aivan muihin juttuihin ja heittäytyä kunnolla ärjyvien menopelien vietäväksi. Jos pikkuinen ennen oli kaikki paremmin -paasaus sallitaan, niin melko usein uudempia toimintaelokuvia seuraillessa tuntuu siltä, että niitä kuormitetaan ja rasitetaan kesken vauhtiosuuksienkin aivan turhaan joutavien jaarittelulla tai yleisellä selittämisellä, jota ilman monesti pärjättäisiin. Pahimmillaa puhutaan puhti miltei täysin pois jauhamalla lyhyiden potkupätkien välissä vähän kaikenlaista täyskuivaa höpötystä, josta ei katsomon puolella juurikaan osaa innostua. No, ehkei tätä nyt saa pelkästään uusien elokuvien synniksi väänneltyä ja käänneltyä, koska tavallaan Violent City on itsessään tiiviin ja tuikean alkunsa jälkeen kohtalainen ei näin! -esimerkki, mitä tulee jutustelujen ja toiminnan tasapainotteluun.

Joka tapauksessa katsoisin, että monelle toimintaa painottavalle elokuvalle olisi eduksi, jos niitä vuorosanoja karsittaisiin välillä rankallakin kädellä. Tietenkään ei tarvitse toiseenkaan ääripäähän heittäytyä, eli täysin tuppisuiksi tyyppejä vääntää, mutta esimerkiksi juuri Bronsonin, Clint Eastwoodin, Steve McQueenin ja kumppaneiden esittämien hahmojen juokosta löytyy paljonkin sellaisia kavereita, joita itse tykkään näissä kostoretkissä ja muissa koitoksissa seurailla. Tietynlainen hillintä onkin osa viehätystä näissä, eikä vain monestikaan viitsisi kuunnella jatkuvaa lörpöttelyä milloin mistäkin. Huulenheittoon panostavat toimintakomediat ja muut vastaavat toki erikseen, mutta yleisesti toivoisin enemmän toimintaosuuksia, joissa kuvat ja musiikki saavat vapaasti viedä hurmioon tai vaikka turmioon. Etenkin tässä elokuvassa niitä hetkiä toivoisi lisääkin, sillä musiikista vastaa Ennio Morricone ja kuvauksen hoitaa ammattitaidolla Aldo Toni. Saahan sitä kaikenlaista haikailla ja välillä niitä toiveitakin toteutuu, koska etenkin visuaalisesti Violent City on vähintään antoisaa ihmeteltävää.

Onhan elokuvalla toiminnallisemmassa mielessä toki avauskaahailujen jälkeenkin tarjottavaa, sillä Jeffin pitää muutamia tyyppejä posautella ajasta iäisyyteen, mutta näistäkin olisi mielestäni voinut vähän enemmänkin irrota, mitä tulee jännitykseen ja yleisestikin väkivaltatyylittelyyn. Mukaan saadaan toki myös asiallista askartelua ammattimiehen hääräillessä vaikkapa työkalupakkauksensa parissa, ja kyllähän sitä mieluusti katselee, kun kiväärit naksautellaan kokoon joissakin sekunneissa. Muistutellaanpa myös siitä, että saattaa valokuvauskin olla vaarallinen harrastus ja kohteiden valikoituessa väärin voivat ranteet yllättäen napsahdella kameraa pitelevältä. Näitä pienempiä vääntöjä ja välikohtauksia melko tasaiseen tahtiin matkalle mahtuu, mutta itse jään kaipaamaan muutamaa vähän laajempaa ja kovempaa rutistusta. Ireland toki hieman huvittavasti päivittelee, että miksi Bronsonin seurassa aina joutuu keskelle verta ja väkivaltaa, mutta tämän katsojan mielestä siihen osastoon olisi sopinut enemmänkin panostella. Lopettelussa toki on kalmaista ja tylyä tyylittelyä, joten sinänsä mallikkaasti viimeiset palikat laitetaan kohdilleen. Erityisesti sinne keskivaiheen molemmilla puolilla tapahtuvan herpaantumisen sekaan olisi piristykseksi kelvannut jokunen hurjempikin koitos, niin Violent City päätyisikin omallakin listalla lajityypissään jo astetta tiukempien teosten kerhoon, kun taas näillä osasilla saadaan aikaan perushyvää ja enimmäkseen viihdyttävää menoa ja mellastusta.

Vaikka Violent City onkin omalla kohdalla niitä harvemmin uusittuja teoksia Bronsonilta, niin siitä huolimatta pienoista kulahtamista on päässyt tapahtumaan, eivätkä karvat kohoile huippukohdissakaan enää ensivilkaisun tapaan. Ennen lopettelua voisi vielä yhdeksi plussaksi lätkäistä päälle nätit näkymät, sillä moneenkin otteeseen taustamaisemat ovat ihan kohdillaan. Toisella puoliskollakin veneillään vanhojen ruostuneiden hylkyjen lähistöllä ja saadaan metsäsamoilunkin kautta kaunista kuvaa, mutta hiukan harmittaa se, että niissä kohdissa jo toivoo muiden ruuvien kiristelyä ja saa seurailtavakseen tavallaan vähän löysempää lepsuilua. Läpi elokuvan on löydetty ilahduttavasti vaihtelevia ja upeitakin kuvauspaikkoja, joista silmäniloa riittää uusinnoillekin. Kuviltaan Violent City onkin melkeinpä alusta loppuun visuaalisesti ihanaista ihmeteltävää, vaikka ei mitään huikeita kamerakikkoja esittelekään. Tasaisen varmaa laatutyötä, josta erottuu edukseen vielä kourallinen loistavia otoksia, jotka maistuisivat entistäkin makeammilta, jos tarina rullailisi hiukkasen liukkaammin.

Visuaalisen puolen ansiosta ne tarinan puisevammat hetketkin ovat monesti helpommin sulateltavaa tavaraa, eivätkä vain rutikuivaa jauhamista. Niinpä sitä jäätävien jälleennäkemisten ja muiden kohtaamisten kautta lähdetään juonittelupuolta syventämään kera houkuttelevien tarjousten, jotka toisivat ja soisivat tukea, turvaa ja säännöllisen palkankin. Näitä juttuja kuunnellessa ja katsellessa kiinnostus kovasti karkailee katsomossa ja tahtoisi tokaista, että onhan niitä rikosperheiden vääntöjä paljonkin vetävämmin ruudulla esitelty. Kylkeen vielä tuupataan pieni annos melkoisen vaisua moraalipulmailua, eikä sekään mielestäni kokonaisuutta ole ylöspäin ainakaan merkittävästi kohottelemassa. Ensikatselun aikoihin olin muistaakseni sillä kannalla, että kohtalaisen kova Bronson-tykittely tämäkin on, mutta eipä voi mitään, että uusinnoilla napakan alun jälkeen tapahtuva haahuilu ja herpaantuminen alkaa uuvauttaa. Siitä huolimatta Violent City pysyy edelleen sarjassaan ihan hyvien joukossa, mutta olisihan näistä kuvioista vähän rajummankin repäisyn voinut kehitellä. Kaikkiaan kuitenkin parempi kuin vaikkapa viimeksi kommentoitu Mr. Majestyk tai samankaltaisiakin piirteitä esittelevä Cold Sweat, vaan onpa sitten niitä herkullisempiakin tapauksia melkoinen kasa edelle tunkemassa, mitä Bronsonin saavutuksiin tulee.

Violent City (1970) (IMDB)