perjantai 15. heinäkuuta 2016

Trivianurkkaus 20: Mickey Blue Eyes

Tuijottelin vaihteeksi tiukan nipun kovempia rötöstelyrypistyksiä, joissa pyssyt paukuttelivat tylyjä tuomioita suurten setelisaaliiden kiiluessa silmissä ja sivullistenkin saadessa osansa hirmutöistä. Rupeaman jälkeen heräili nälkää kepeämmälle katsaukselle aiheeseen, joten siitä mieleen putkahti ajatus uusia taas kerran tämä Hugh Grant -hupsutus, kun kaverille tulee eteen yllättävä ja vähemmän mielekäs alanvaihto taidehuutokauppiaasta ammattirikolliseksi. Eihän se edelleenkään Grantin komedioiden joukossa mestarillisinta laitaa edusta, mutta onpa kiva välipala, joka minusta useammankin kertailun kestää. Tosiaan viimeksi runsaat pari vuotta sitten Mickey Blue Eyes oli turinatuokion aiheena, ja tässä vaiheessa ajattelin napsauttaa lisukevalikosta ohjaaja Kelly Makinin mietteitään höpöttelemään. Kommenttiraita ei mitään inforyöpytyksen hillitöntä tykitystä ole, mutta siitä huolimatta ajattelin jonkinlaisen triviatekstin siitä raapaista kasaan. Vähän tyngäksi saattaa jäädä, vaan voipa tästä typistelystä silti jollekin elokuvasta kiinnostuneelle jotakin kertyä...

Juttujensa perusteella Makin ei ollut ensimmäinen mies listalla, kun etsittiin oikeaa heppua ohjaksiin, sillä saadessaan käsikirjoituksen, oli Grant jo kuukauden ajan etsinyt sopivaa ohjaajaa projektille. Makinin ilmestyessä mukaan vaihtoehtojen joukkoon suosittelijana oli toiminut Mike Myers ja ilmeisesti myönteisenä työnäytteenä toimi Makinin kolme vuotta aiemmin ilmestynyt edellinen elokuvaohjaus Kids in the Hall: Brain Candy. Grant tykkäili kyseisen komedian huumorista ja tapaamista seuranneissa keskusteluissa ilmeni, että kaksikko tahtoi viedä projektia samaan suuntaan. Huomauttaisin, ettei Grantia ole listattu virallisesti tuottajien joukkoon, mutta hänen perustamansa yhtiö Simian Films on kuitenkin elokuvan takana. Grantin tuolloinen kumppani Elizabeth Hurley merkittiin yhdeksi kolmesta tuottajasta. Makinin tarinoiden perusteella myös Grant oli vahvasti mukana tuotantotouhuissa ja osallistui myös käsikirjoituksen uudistamiseen muokkauksineen.



Alkuperäisessä tarinassa Grantin esittämän Mickeyn oli tarkoitus olla kireä asianajaja, mutta tyypin ammatti vaihtui ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa. Grant itse perehtyi pikkuisen taidehuutokauppiaiden toimintaan, mutta Makinin mukaan oli kuitenkin kiinnostuneempi siitä mafiaosuudesta. Muutenkin ohjaajan jutuista saa sellaisen käsityksen, että monia muitakin hämärämiesten maailma kiehtoi ja välillä hän löysi itsensä hiukkasen erikoisista tilaisuuksista ja kyseenalaisesta seurasta. Samaista väkeä päätyi myös kameran eteen, ja esimerkiksi lopun hääkohtauksen runsaan parin sadan statistin joukossa osalla oli taustaa järjestäytyneen rikollisuuden puolella. Vihjaiseepa Makin kohtauksessa vilahtavan isompien rikollisperheiden vaikutusvaltaisempaa osastoakin. Liekö sitten legendaa, mutta ohjaaja kertoo, että jonkinlaista yleistä elämää helpottavaa apuakin olisi tältä taholta tarjottu, mutta hän päätti jättää väliin.

Eipä kuitenkaan tule erityisen yksityiskohtaisesti ilmi, että miten tiiviisti yhteistyötä tällaisten tyyppien kanssa tehtiin tai miten innokkaasti Grant lähti taustatyötään suorittamaan siihen suuntaan. Makin kuitenkin yleisesti mainitsee, että Grant suosii huolellista valmistautumista tehden ahkerasti hommia ennakkoon. Monenlaisia hykerryttäviä sutkautuksia Grantilta syntyi liukuhihnalta. Myöhemmin ohjaaja juttelee, että välillä oli hankalaa valita Grantin kehittelemistä erinomaisista taulujen vähemmän virallisista nimistä parhaita elokuvassa kuuluteltaviksi. Sähelteleväisen aloittelevan gangsterin rooli antoi Grantille myös tilaisuuden koheltaa fyysisempään tyyliin. Sellainenkin huomio tulee esille, että Grant oli kuvauksissa jossakin määrin jännittynyt, ja ohjaaja arvelee tämän johtuneen suuremmasta roolista ja vastuusta tuotantopuolen suhteen.



No, huolet ja murheet eivät taas tuntuneet Frankia esittävää James Caania painavan, vaan tämä oli kameroiden ulottumattomissakin yhtä rento kuin hahmonsakin ja yritti osaltaan keventää yleistä ilmapiiriä. Makin mainitseekin, että esiintyessään Caan vaikuttaa rennolta ja spontaanilta, jopa siinä määrin, että mielessä käy, onkohan kaverilla rooli hiukan hakusessa, mutta myöhemmin otoksia silmäillessä työskentelyn vivahteikkuus tulee paremmin esille. Laulelemaankin miekkonen laitettiin, vaikkakin lopullisessa versiossa kohtausta päädyttiin pätkimään kohtalaisesti. Värikkään ja monipuolisen uran tehnyt Caan käytti aikaansa kertoilemalla Grantille vähän hurjistelevia juttujaan, joissa kenties oli mukana ripaus liioitteluakin. Käsikirjoituksen varhaisessa versiossa Frankin osuus korostui selvästi elokuvan lähestyessä loppuaan, mutta Makin taas tahtoi, ettei Jeanne Tripplehornin esittämää Ginaa unohdettaisi taustalle, vaan tämä napattiin mukaan valeammuntoihin ja samalla tietysti saatiin FBI-tyypit myös tuotua takaisin kuvioihin.

Ginan osaan etsittiin kohtalaisen pitkään sopivaa näyttelijätärtä, ja aluksi keskityttiin taustaltaan osittain italialaisiin, mutta tämä lähestymistapa ei oikein tuottanut tulosta, koska saatavilla olleet henkilöt eivät tuntuneet oikeilta valinnoilta rooliin. Sivuhuomiona Makin heittää, että Tripplehorn oli aikoinaan pestattu viisi vuotta vanhempaan Grantin tähdittämään elokuvaan Four Weddings and a Funeral, mutta lähipiiriin sattunut sairastuminen laittoi hänet vetäytymään tästä teoksesta. IMDB tietää tarkentaa kyseisen elokuvan triviaosastolla, että kyse oli vakavammasta asiasta, sillä Tripplehornin äiti kuoli äkillisesti, ja lopulta Carrien osaan tuli korvaamaan Andie MacDowell.



Pienempien osien täyttäminen oli kommenttiraidan perusteella mielekästä puuhaa ja monta kyvykästä näyttelijää New York -vivahteineen saatiinkin mukaan menoon. Ginan veljeä Ritchieta esittävä Paul Lazar pyrki aluksi toisen FBI-agentin osaan, mutta hänestä paljastui potentiaalia pikkuisen erilaiseen tyyppiin. Näistä agenteista ei tahdottu liian hupsuja heppuja muovata ja tasapainon hakeminen otti oman aikansa. Samantapaista virittelyä vaati osa fyysisemmistä hassutteluista, kun mietittiin, millainen kohellus onkaan suotavaa. Näitä Makin pohtii Caanin konttaillessa lattioita pitkin. Loppupuolen hääkohtaus taas tarjoili kivan tilaisuuden keräillä kasaan yhteisiin hetkiin elokuvan edetessä esitellyt vähäisemmät hahmot ja Mickeyn pomoa näyttelevä James Fox tuntuu erityisesti ohjaajaa omilla höpöttelyillään huvittavan.

Hieman räjähdysherkkä ja kajahtanutkin varsin väkivaltaisilla aiheilla revittelevä taiteilija toi yllättävällä lopullaan tekijöiden eteen pulman pähkäiltäväksi. Makin jutteleekin, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa meno vakavoitui selvästi Johnnyn vahinkokuoleman jälkeen elokuvan toisella puoliskolla, mikä ei näin komediaa työstäville tuntunut erityisen mielekkäältä käänteeltä. Makin katsoikin, että traagisesta tapahtumasta huolimatta pitäisi jatkaa huumorin ujuttelua sekaan sekoiluun, ja hän lähtikin käymään käsikirjoitusta Grantin kanssa läpi sillä mielellä, että minne saataisiin vitsejä lisää. Johnnyn kohtaloa harhaluodin uhrina kirjoiteltiinkin useaan kertaan uuteen muotoon ja haettiin sopivaa sävyä. Myös alkujaan kirjoitettua päätöstä lähdettiin viilailemaan, sillä ensimmäisissä versioissa aikomuksena oli lähettää pariskunta ilmeisesti Frankin kanssa Englantiin pakoon järjestäytynyttä rikollisuutta uusien henkilöllisyyksien turvin. Tämä siirto kuitenkin katsottiin jokseenkin turhaksi koukeroksi ja päädyttiin nipsaisemaan juttu poikki ilman sen suurempia jälkiselvittelyjä. Mitä huumoriin yleisemmin tulee, niin Makin kertoo yrittäneensä vältellä mahdollisimman pitkälle mafiaelokuvien parodiointia ja pyrittiin siihen, että elokuva huvittaisi yleisöä ihan omilla ansioillaan. Esimerkiksi Grantin tapailemat tokaisut elokuvan toisella puoliskolla laittoivat hiukan epäilemään, sillä samantapaisia lausahduksia selviteltiin pari vuotta vanhemmassa rikoselokuvassa Donnie Brasco.



Muutenkin kuin vitsien suhteen yritettiin pitää rakoa tunnettuihin mafiaelokuviin, kuten vaikkapa The Godfather ja Goodfellas. Etenkin näistä ensimmäinen omat kiusauksensa toi vaikkapa musiikin vivahteiden suhteen, mutta siihen suuntaan ei lähdetty suuremmin tyylittelemään sävelten tai kuvienkaan kautta. Elokuvan värimaailma ja tyyli pyrittiin pitämään varsin yksinkertaisena. Mickeyn vaatetusta aseteltiin sinertäviin sävyihin, kun Gina taas punertavammissa väreissä viihtyi. Hämäräheppujen kansoittamaa mafiamaailmaa taas maltillisesti maalailtiin visuaalisesti houkuttelevampaan ja rikkaampaan suuntaan kuin vaikkapa Mickeyn normaalit ympyrät. Juttujen perusteella tekninen toteutus ei muutenkaan mitään hirvittäviä haasteita tai koettelemuksia tekijöiden kestettäväksi viskonut. Makin kertookin, että New Yorkin sää oli kaikkiaan melkoisen suopea kuvausporukkaa kohtaan ja paljon ikävämpääkin ilmaa olisi voinut olla niihin aikoihin. Muutenkin tämän turinatuokion aikana valitteluosasto jää selkeään vähemmistöön, eikä ohjaajalla tunnu paljoakaan purnailtavaa olevan. Loppupuolella hän mainitsee, ettei Central Park mikään helpoin kuvauspaikka ollut lupien ja järjestelyjen kannalta, kun piti helikopteriotoksiakin kehitellä. Varhaisemmassa vaiheessa puhellaan, että näistä ja muista ilmakuvista vastasi velipoika David Makin.

Hieman sellainen so-so kommenttiraita kaikkiaan tämä rupattelurupeama oli ja ihan mielellään olisin seikkaperäisemminkin sattumuksista ja muunnoksista selittelyjä kuunnellut. Kenties sitten seuraavaan triviailtamaan onnistun valikoimaan pikkuisen pirteämmän tietotulvan, vaikka eipä tämä Makinin jälkikatsaus mikään kuiva kurjuus kuultavaksi ollut.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti