Arvidia (Dejan Cukic) uuteen aamuun herättelee yöpöydälle tarkoitusta varten aseteltu kapine, ja alkava päivä vaikuttaa sinänsä ihan tavalliselta tapaukselta lukemattomien muiden arkisten vuorokausien joukossa. Kaveri ei vielä siinä pikkuhiljaa yöllistä tokkuraansa karistellessaan arvaakaan, millaista myllerrystä ja höykytystä ihan läheisessäkin tulevaisuudessa odottelee. Tosin on hiukan harhaanjohtavaa tulevaisuudesta jutella, sillä nämä seikat taitavat olla jo Arvidin kohdalla mennyttä elämää...no katsojan näkökulmasta kuitenkin uutta ja kenties ihmeellistäkin. Oli miten oli, paikallisessa baarissa mystinen miekkonen (Lester Wiese) on saapunut Amerikasta asti kertoilemaan Arvidin surkeiden sattumusten saagaa. Juottolassa ei yleisöä ihan hirmuisesti ole, mutta tiskin toisella puolella juomia ja muita annosteleva kaveri tuntuu ainakin jossakin määrin kiinnostuneelta, joten Richard saa jatkaa jutusteluaan. Jostakin syystä Richardilla on sovittu tapaaminen Arvidin kanssa keskipäivän kohdilla, mutta siinä vartoillessa sopii toki valotella näitä aiempia epäonnisia toilauksia.
Eli aamu ei Arvidille erityisen aurinkoisena hehku, sillä kumppani Hanne (Trine Dyrholm) heräilee jokseenkin muristelevana ja tivailee, että miksi ihmeessä mies on mennyt pariskunnan rahoja yhteisvastuukeräykseen lahjoittamaan. Tällainen hyväntekeväisyys suorastaan puistattaa Hannea ja siinä on turha yrittää vähäosaisista mitään muistutella. Arvidkin saa osansa tylytyksestä, kun Hanne hänetkin lyttää maailman tylsimmäksi mieheksi. Yritäpä siinä sitten mutustella aamupalaa hyvällä mielellä. No, työpaikalleen hän kuitenkin lampsii ja siellä hankaluudet jatkuvat, sillä rähistelevä pankkiasiakas uhkaa repiä Arvidin hampaat suusta, ellei lainaa tipahda tilille. Nämäkin kärhämät ovat vasta pientä ennakkoryöpsähtelyä varsinaisten tunnekuohahdusten ja muiden myrskyjen edellä, eikä Arvid-paralle anneta pitkää helpotuksen hetkeä, vaan otteet ovat kovenemaan päin.
Niitä ja näitä työkaverin kanssa jutustellessa ilmaantuu heppu haulikon kanssa raivoamaan tunkien pyssyään järkyttyneen kaverin kasvoille ja tarjoillen saapasta toisille. Ehkä Arvidilla tulee päivän kiintiö öykkäröinnin ja ilkeilyn suhteen täyteen, sillä hän yllättäen kopsauttaa potentiaalista ryöväriä sulkapallomailallaan päähän ja uhittelu loppuu siihen. Edelleen tapahtumien seurauksena pyörällä oleva Arvid pääsee sankarina uutisiinkin hieman sekavia höpöttelemään. Lisäksi urheasta väliintulosta hän saa palkkioksi parin viikon ylimääräisen loman, mikä olisi tarkoitus kulutella matkailemalla Hannen kanssa. Harmi vain, että Hanne on jo omat johtopäätöksensä vetänyt ja ratkaisunsa tehnyt, ja niinpä Arvid huomaa kotiutuvansa melkein tyhjäksi puhdistettuun asuntoon. No, puoliksi syötyjä voileipiä on ripoteltu viimeisenä ivailuna sinne sekä tänne ja seinät tuhrittu haistatteluilla, mutta onhan sentään televisio vielä tallella. Ymmärrettävästi juhlatuuli siinä samalla livahtaa teilleen näitä viimeisiä käänteitä sulatellessa.
Ilta ei kuitenkaan vielä ole paketissa, vaan seuraavaksi oven takana möykkäilee riidanhaluinen nainen, joka haluaisi Arvidin naamataulua muksia, koska tämän takia hänen miehensä on lähetetty kalterimajaan mietiskelemään omaehtoisten pankkilainojen laillisuutta. Katkeroitunut Astrid (Line Kruse) riehuessaan tilittelee, että Arvidin sekaantumisen takia kaikki perheunelmat voidaan unohtaa, koska ryöstösaalis oli tarkoitus käyttää hyvään tarkoitukseen. No, Astrid hilpaisee takaisin teilleen, mutta kiihtyneenä pudottaa lompakkonsa. Joka tapauksessa Arvid saa lisää synkähköä setvittävää, sillä nyt näyttää siltä, että sankarityökin on pilannut erään pariskunnan tulevaisuuden, mikä herkkää miestä sydämestä riepoo siinä määrin, että Arvid päättää ainakin alkuun palautella Astridin lompakon. Sekään reissu ei suju ihan putkeen, koska kadulla perään pinkaisee joukko vihastuneita punkkareita, jotka tahtovat Arvidin piestä pankkimaailmaa puolustelevana fasistina. Kostonhimoa puretaan kolkkaamalla kolapullolla takaraivoon ja kiepsauttamalla kungfu-potku ketterästi kasvoihin.
Haavojaan asunnollaan nuoleva Arvid päättää murheellisena soitella vielä Hannelle, josko tämä olisi vielä halukas palaamaan, mutta ehei, kovat koettelemukset eivät voisi Hannea vähempää kiinnostaa. Sen verran on tullut kolhuja kerättyä sekä fyysisesti että tunnepuolellakin, että pitää jotakin uutta kehitellä. Arvidin ajatuksena onkin ottaa yhteyttä Harald-veljeen (Kim Bodnia), jonka edellisestä näkemisestä onkin vierinyt vuosia useampiakin. Harald ainakin virallisesti pyörittää ravintolaa kavereineen, mutta saattaapi tyypeillä olla taustalla menossa vähän valonarkaa liiketoimintaakin. Joka tapauksessa veljekset lähtevät pitkän tauon jälkeen ajelemaan, ja voi väittää, ettei tuoreita kuulumisia olla niinkään mukavassa hengessä rupattelemassa, koska Harald melkoisen suorasanaisesti summailee veljensä elämän kauniisti muotoiltuna silkaksi kuraksi. Haraldiltakaan ei siis ole luvassa suurempia sympatioita lohdutukseksi vastoinkäymisiin, mutta eipä toisaalta Arvid ole häneltä tullut suloisia sanoja hakemaankaan.
Syyllisyys ryöstöyrityksen estämisestä on alkanut jäytämään enemmänkin Arvidin mieltä ja synkkinä iltoina hän on mietiskellyt asiansa siihen pisteeseen, että hyvittääkseen Astridille kärsimyksen, pitäisi hänen ryöstää pankki ja toimittaa saalis epätoivoiselle pariskunnalle. Tässä vaiheessa Harald kyseenalaisine menneisyyksineen sujahtaakin hyvinkin luontevasti kuvioihin, sillä Arvid tietää, että tämä kykenee muitakin välineitä näppärästi käyttämään kuin vain keittiötyökaluja. Arvid selittelee suunnitelmansa muulle porukalle, eikä rahakuljetuksen nappaaminen pitäisi olla kokeneelle ryhmälle suurikaan haaste, etenkin, kun Arvidilla on hyödykästä sisäpiiritietoa. Tuumailusta vaihdetaan melko nopsasti toimintaan, mutta tuleepa siinä samalla esille, ettei perusteellisemmasta harkinnastakaan varmaan haittaa olisi. Homma hoituu kyllä, tosin hieman aiottua äänekkäämmin ja mutkikkaammin, mutta niinpä vain rahakassiinkin kertyy kivasti täytettä. Valitettavasti Arvid joutuu huomaamaan, ettei erheiden hyvitys ihan näin helpolla ole ohi, vaan hän tempautuu yhä syvemmälle rikolliseen maailmaan. Vielä pari viikkoa aiemmin kunnollista elämää viettänyt kiltti mies alkaa hääräilemään hyvinkin hämäriä juttuja...
Jostakin syystä alkuun on viskaistu maininta, että juttu perustuisi tositapahtumiin, enkä sitä heittoa ole ihan täysin uskomassa. Jos todellisuuspohjaa kaikesta huolimatta löytyy, niin veikkailenpa, että vapauksia materiaalin suhteen on otettu huomattavasti enemmän kuin ripauksen verran. Tarkemmin ei tässä tapauksessa oikein kiinnosta paneutua tällaisiin väitteisiin, sillä eipä se kovin oleelliselta tunnu. Vaikka tyyppien toilailuissa onkin mukana arkisempaa sävyä, eikä puolitoistatuntinen ole vain yhtä hulppeaa rötössaagaa, niin yllätyksellisyyttä löytyy kiitettävästi. Päähenkilötkään eivät ole kovinkaan kaksisessa turvassa tylyn maailmansa tarjoamilta kolhuilta tai lopullisemmiltakaan iskuilta, mikä osaltaan pitää mielenkiintoa yllä, vaikkei välttämättä laittaisikaan jännityksestä sormia jäytämään. Saattaa olla, että Tarantinon hersyvästi jutustelevilla ja rankempaankin väkivaltaan kykenevillä rikollisporukoilla on ollut vaikutuksensa Haraldin ja kaverusten toimintatyyliin, mutta mielestäni In China They Eat Dogs ei tässä suhteessa mihinkään tylsämieliseen kopiointiin tyydy. Höpöttelyjen suhteen liikutaan selkeästi eri laatusarjassa, eikä monenkirjavasti ryöpsähtelevällä vuoropuhelutykittelyillä pyritäkään herkuttelemaan Tarantinon taituroinnin vertaisesti ja muutenkin yleinen tyylittely on vähäisempää. Jos tummempaa huumoria viljeleviä ja vähän vinksahtaneitakin rikosjuttuja tahtoisi vertailukohdaksi etsiskellä, niin väittäisin, että vaikkapa Guy Ritchien ensimmäiset elokuvat ovat paljon lähempänä Lasse Spang Olsenin hiukkasen kotikutoista toteutusta kuin Tarantinon tarkkaa viimeistelyä huokuvat teokset.
Vaikka tämä tanskalainen ryhmittymä ei saakaan samoissa määrin hykertelyä aikaiseksi kuin Tarantinon tyyppien puuhastelut, niin viihdepuoli on siitä huolimatta kunnossa. Omalla listalla paras esimerkki näiden heppujen osaamisen näytöstä on hivenen epäonninen rahankuljetusauton nappaaminen. Kovastihan kaappausta lähdetään suunnittelemaan ja simuloimaan leikkiautoilla, eikä perusajatuskaan ihan kehnolta kuulosta, mutta porukan heikon lenkin laittaminen avainasemaan taas takaa, ettei käytännön toteutus täysin töyssyittä suju. Vuk (Brian Patterson) ei itsekään ole erityisen innokas hyppäämään puutteellisilla ajotaidoilla varustettuna kiituroimaan kuljetusauton vierelle, vaan niinpä vain sinnikäs suostuttelu saa vastahakoisenkin kaasua painelemaan. Haraldin ravintolassa kokkeina toimivat Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) olisivat varmaan paljon innokkaampia ahertamaan hellojen äärellä, mutta eipä auta vastaan vänkääminen heitäkään. Lopulta Vuk pääsee vauhtiin, ja vartijat huomaavat tietysti heti, että jotakin hyvinkin epäilyttävää päristelee rinnalla. Siinäpä sitä viiletetään sovitun törmäyspaikan ohi ja pitää lennosta kehitellä uutta jatkumoa aikeille. Kuljetusauto saadaan kellistettyä ja samalla kivasti muutakin hävitystä aikaan Vukin hurjastellessa konepelti tehokkaana maisemaesteenä toimien. Samalla vaikuttaa siltä, että jonkun stunt-puolen kaverin liipasinsormet ovat hiukan liikaakin kutisseet, sillä räjäytysnappia taidetaan painella sekunnin etuajassa. Ainakin näyttää siltä, että parkkeerattujen autojen jono pääsee iloisesti posahtelemaan ennen varsinaista yhteentörmäystä. No, sattuuhan näitä, kun intoa täynnä ja kenties maltillisemmalla budjetilla räjäytysrykelmiä väkerrellään...
Vuk saakin oikeastaan läpi elokuvan osakseen kovakouraista käsittelyä ja runnomista. Mainittu operaatio päättyy hänen kohdaltaan rusinaksi romutettuun autoon kera tajuttomuuden ja luuvaurioiden. Harald esittää näkemyksenään, etteivät pienet ruhjeet mitään sairaalahoitoa vaadi, vaan kyllähän ne luut siitä ennalleen toipuvat ilmankin. Vukille tämä ryöstö on vasta kärsimysten suhteen esimakua ja lisää kolkkoa kohtelua on luvassa, sillä esimerkiksi monitaitoisten kokkiveijarien suorittaman testiräjäytyksen aikana sattuu onneton Vuk sijoittamaan itsensä hiukkasen huonosti, joten luvassa on vauhdikasta ilmalentoa ja siihen päälle räjähdysruhjeet, pari poikkaistua kättä plus puhjenneet tärykalvot. Voinee sanoa, ettei hyvä tuuri tyyppiä liikoja kiusaile, jolle tulee vielä myöhemmin vahvistus, aivan kuin tuskasaldo ei vielä olisi täyteen ehtinyt. Mainita sopii myös Vukin sukulaiset ja tuttavat, joiden johtohahmona toimii Ratko (Slavko Labovic). Melko harvakseltaan elokuvissa esiintyvä Labovic on minulle tullut tutuksi juurikin tummasävyisten rikosjuttujen kautta. In China They Eat Dogs ei häneltä vaadi mitään hyytävintä suoritusta, vaikka sellaisiakin on tullut tyypiltä nähtyä esimerkiksi Nicolas Winding Refnin elokuvissa Pusher ja Pusher 3. Joka tapauksessa Labovic on olemukseltaan mielestäni erinomainen kovistelija, joka onnistuu huokumaan hiljaisempaa uhkaa ilman liioiteltuja eleitä tai isompaa möykkää. Rooli ei tässä elokuvassa erityisen suuri ole, mutta onnistuupa jäämään hyvin mieleen kuitenkin.
Bodniaa kiittelisin myös, sillä tylyjä elämänohjeita turisevasta ja vielä kolkommin käyttäytyvästä Haraldista olisi melkoisen helppo huitaista rasittelevasti rankisteleva tyyppi, jonka suuntaan kohdistuisi lähinnä vihantuntemuksia. No, eihän tästä sankarista ole tarkoituskaan mitään sydämellisyyden ruumiillistumaa rakennella, mutta kylmän asenteen ja äkkipikaisten väkivaltapurkausten sekaan saadaan ripaus inhimillisyyttäkin, mikä ainakin tämän katsojan kohdalla takaa, että se pikkuisen sykähdyttääkin, kun luodit alkavat turhankin läheltä viuhahtelemaan. Oletettavasti Harald on vuosien rikollisen menneisyyden turruttama julmaan maailmaansa, joten suhtautumisen ymmärtää sitäkin kautta, kun Harald vaikkapa veritöitään viileästi summailee, että taitaapi olla jälleen yhden epävirallisen hautausmaahomman aika. Velipoika Arvid taas tuntuu kilahtavan täysin joutuessaan näihin kuvioihin mukaan. Kiltti ja avulias kaveri onkin nopeasti täysin hakoteillä, kun oikean sekä väärän rajat sumenevat sotkuksi tuosta vain. Aluksi Haraldin kovakouraiset otteet kauhistuttavat, mutta pian päästäänkin jo omatoimisestikin puolivahingossa joukkomurhailemaan. Väkivaltaisuudet sujuvat Arvidilta haparoivasti, mutta eiköhän viesti tavallaan mene perille niinkin. Onkin jokseenkin synkähköllä tavalla huvittavaa, että vuosien ja erilaisten elämäntapojen vieraannuttamat veljekset alkavat hirmutöiden kautta löytää yhteistä säveltä ja Arvidista on pikavauhtia kuoriutumassa hyvinkin häikäilemätön kaveri. No, lopun utuinen ja kalmahuuruinen tuokio tosin näitäkin setvii siinä määrin sekavasti, että voinee todeta monenlaisia moraalikäsityksiä maailmaan mahtuvan...
Jos aiemmin mainittu ryöstöjakso olisi saanut astetta paria näyttävämpikin olla, niin vastaavan toiveen kera elokuvan muistakin toimintaosuuksista voisi horista. Nimittäin monesti näyttää siltä, että purkaus alkaa olla ohi jo ennen kuin päästään kunnolla vauhtiin. Lyhyt ja ytimekäs vaikuttaa olevan linjauksena. Sitä sarjaa edustaa yöllinen toiminta vankilan muurien läheisyydessä. Komea reikä toki saadaan posauteltua, mutta vähäsen varhain yhteenotto pääsee lopahtamaan, jotta isommin innostuisi. Lopussa ainakin hetkellisesti vaikuttaa siltä, että saadaan suurempikin rynnäkkökiväärivetoinen rähistely aikaan Vukin kaverien käydessä tulisempaa ajatustenvaihtoa. Onhan siinä reipasta ja rapsakkaa ratkaisumallia kyseiseen konfliktiin, mutta laajemmin toimintaelokuvia tarkastellessa tämäkään revittely ei lopulta juurikaan peruspaukuttelua kummoisempaa luotijuhlaa esittele. Riippuu siitä tietysti, millaisesta vauhtiviihteestä tykkäilee ja kyllähän minäkin nämä koitokset voin kohtalaisen viihdyttäviksi kirjailla, mutta enemmän tulee nautiskeltua tyylitellymmistä tulitaistoista. Siksikään en ilmoittaudu Olsenin vähän ahtaasti ja heiluvaisesti kuvattujen ammuskelujen suurimmaksi ystäväksi.
Monet tuntuvat tästä enemmänkin tykkäilevän ja arvostavat jopa pienimuotoiseksi tumman huumorin sävyttämäksi klassikoksi. Minustakin In China They Eat Dogs onnistuu ihan mukavasti läpi kestonsa kovilla otteillaan sekä vähemmän hienotunteisilla rupatteluillaan huvittamaan ja yllättämään, mutta napistavaakin kertyy sen verran, ettei millään pysty ylistyskuoroihin liittymään. Väkivaltavaroitukset on jo varmaan tullut annettua, mutta siitäkin voisin mainita, että jos korvat sattuvat kovin allergiset olemaan tarkoituksellisen epäkorrektille kielenkäytölle, niin vitsailu saattaa vihastuttaa ennemmin kuin hymyilyttää. No, jos pystyy sulattamaan hurmeisen menon pieksemisineen ja hengenlähtöineen, niin luulisin, ettei sanallisten arkkujen availu mieltä hirmuisesti järkyttele. Mitään kepeintä komediaa tai helpointa katseltavaa elokuva ei ole, eikä sitä sellaiseksi varmaan ole tahdottukaan kiepsautella. Muistikuvien mukaan muutamaa vuotta myöhemmin pitkälti samojen tyyppien tekemä jatko Old Men in New Cars ottaa pari askelta siihen suuntaan, vaikka eihän sekään mitään silkkaa harmitonta hupailua edusta. Ihan mielellään näitä ilkeämpää virnettä väläytteleviä rötöstelyjä silloin tällöin katselee, eikä In China They Eat Dogs uusinnallakaan uuvuta tai tylsistyneeseen tilaan saattele. Sanonpa vain, ettei se mielestäni kuulu lajinsa merkkiteosten joukkoon, vaan ennemmin ihan hyvien kerhoon lopulta tipahtelee, kun vinkeiden ideoiden vastapainoksi kertyy kohtalainen kasa keskinkertaisemmin toimivaa tavaraa.
In China They Eat Dogs (1999) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti