Sherlock Hound: A Small Client / Mrs. Hudson Is Taken Hostage

Palaillaanpa kurkkailemaan, millaisia rötöksia ja arvoituksia ratkottavakseen saa koiramaisempi versio Sherlock Holmesista. Viimeksi takana tykittelevät häijyt merirosvot saattelivat Sherlockin ja Watsonin yhteistyönsä alkutaipaleelle ja toisessa tarinassa taas samaiset herrat lähtivät selvittelemään varastetun kruunun mysteeriä. Tuolloin tuli vähän napistua siitä, ettei sinänsä toiminnallinen seikkailumeno oikein parhaalla tavalla mukaansa tempaissut. Toisaalta eipä kyseessä ollut niin paha pettymyskään, että olisi heti lytännyt innon sarjan parissa aikaa viettää. Jälleen ajatuksena vilkaista pari jaksoa kerralla. Ihmetelläänpä, millaisia koitoksia ja kommelluksia tämä 50-minuuttinen tuokio mukanaan tuopi.

A Small Client (Little Martha's Big Mystery!?)

Tavallaan Sherlockin kanssa kilpailevalla tarkastaja Lestradella vaikuttaa olevan melkoinen hoppu, kun tämä apulaisineen pankkiin kipittää. Sisätiloissa on menossa tiivistunnelmainen kolikoiden silmäily sekä lajittelu, koska pulmana on, että kiertoon on jostakin eksynyt vääriä rahoja. Tilanteen vakavuutta ei vielä ole täysin ymmärretty, mutta kun näitä kyseenalaisia killinkejä alkaa asiantuntijoiden näpeistä enemmänkin kasoihin karttumaan, niin huoli heräilee ja hikipisarat kasvoille siinä samalla. Tyypit arvioivatkin, että tällä tahdilla pian suuri osa kierrossa olevista kolikoista on alkuperältään hyvinkin hämärää ja jotakin todellakin pitäisi pikaisesti tehdä.

Lestrade on kuvioista kohtalaisen pihalla, eikä osaa yhtään arvailla, mistä rahat tulevat ja kuka niitä työstää. Sherlock lyhyen päättelyn päätteeksi tietää herran näiden kolttosten taustalla. Pirullisen suunnitelman takana naureskelee tietysti edellisessä osassa esitelty Moriarty, jonka epävirallinen rahapaja vääntää täyttä höyryä kolikkokasoja. Hiukkasen hän joutuu laiskotteleville apureilleen räyhäämään, koska tarkoituksena olisi saada tuhansia kappaleita kiertoon ja toiset vain maleksivat. Konetta väännetäänkin kovemmille kierroksille ja tahti ripeytyy entisestään. Juuri kun Moriarty suuruudenhulluun tapaansa haaveilee koko Englannin ostamisesta, niin tuleekin mutkaa matkaan rahamasiinan mennessä lakkoon. Tarvitaan paikalle osaavaa korjausapua, mikä taas johtaa sieppauspuuhiin. Houndilla ja Watsonilla onkin siis pari toisiinsa kytkeytyvää juttua selviteltäväksi.

Kolmannen jakson myötä siirtyillään suuntaan, joka tätä katsojaa enemmän miellyttää. Tokihan lyhykäinen kesto edelleen omat rajoituksensa asettelee, mutta saadaan paremmin kiinni siitä salapoliisipuuhailustakin. Jäljille ei heti päästä, mutta epäilyttävät yksityiskohdat laittavat hoksottimet hurisemaan ja palaset alkavat paikoilleen putoilla. Reippaammasta huumorista taas vastailee tunaroivien tolvanoiden avustama Moriarty, joka hermot kireällä näitä kaveruksia käskyttää. Sekaan soppaan vielä ripaus tiukkaa tulitusta, vauhdikasta raivoamista riehumisineen ja leimuavaa loppua, niin ihan hyvä pätkä tästä helposti muodostumaan pääsee.

Mrs. Hudson Is Taken Hostage (The Kidnapping Case of Mrs. Hudson)

Baker Streetilla savupiipuksi naamioitunut ovela kiipijä katoilla hiipii ja puuhana tällä on Houndin taloa vahtailla ja valokuvata. Moriarty on ottanut asiakseen tarkkailla sekä taltioida vihollisensa arkirutiineita, mikä on vasta alkuverryttelyä. Varsinaisena ajatuksena onkin käynnistää katala juoni, joka pyyhkäisisi Sherlockin kuvioista kokonaan. Hommaa siis riittää, mutta sitä helpottaa heikon kohdan löytäminen, ja Sherlockin tapauksessa kyse on taloudenhoitajana toimivasta Hudsonista. Moriarty onkin päätellyt, että jos Hudsonin saisi kaapattua, niin voisi pompotella etsivää miten ikinä tahtookaan. Apulaiset tietysti ymmärtävät tavoitteet pikkuisen väärin, mutta vauhtiin päästään kuitenkin.

Sherlock ja Watson houkutellaan pois kodistaan, mikä tarjoaa tilaisuuden käynnistellä kavaluudet. Kaksikon palaillessa harharetkiltään, onkin jo Hudson kadonnut ja lattialle levinnyt kukkaruukku saa huolestumaan. Hound nuuhkaisee ilmasta nukutuskaasun jälkihajut, eikä sieppaajaakaan tarvitse paljoa arvailla, sillä Moriarty on jättänyt oveen lappusen. Yöllinen kohtaaminen puhelinviritelmän kautta valottelee, mitä kaappaajalla on suunnitelmissa. Hämärille poluille pitäisi Sherlockin lähteä. Ansan hän toki vainuaa heti näistä vaatimuksista, mutta pakko kai on silti kipaista käskyjä toteuttelemaan. Saapi sitten nähdä, mitä paikalliset poliisit näistä kujeista tykkäilevät...

Neljäskin jakso siinä määrin miellyttelee, että melkeinpä laitoin vielä yhden pätkän putken jatkoksi pyörähtelemään, mutta säästellään... Samoja elementtejä edelleen sekoitellaan. Toisaalla tyhmäilevään tapaan kinastellaan ja kiistellään, kun taas Hound pääsee testailemaan taitojaan hiukkasen muissa hommissa. Moriartyn ja Hudsonin kohtaaminen tuo kuitenkin mukanaan mukavankin uuden tuulahduksen, kun kaappaaja alkaa hieman ihastua Hudsoniin. Sekin selväksi tulee, ettei rikollisneroilla ole aikaa pölynimurin kanssa huiskia menemään, niinpä kelmien piilopaikka on epäjärjestyksen vallassa. Toimelias Hudson vähän siistii pahuuden pesää ja vieläpä kokkailee herkkuja porukalle. Häikäilemättömissä lurjuksissakin tällaiset teot tuovat esille herkkiä pisteitä. Pyyteetön kiltteys laittaakin kyyneleitä karkailemaan ja vie mielen haikailemaan toisenlaisen tulevaisuuden perään.

Tiedä sitten, oliko vain otollisempi ajankohta, mutta molemmat jaksot olivat mielestäni selkeästi edellistä annosta kivempaa katseltavaa. Silmätkin tahtoisivat väittää yleisilmettä värikkäämmäksi ja pirteämmäksi, etenkin jos muistelee tummakuvaista avausjaksoa. Vekottimia väsäillään ja esitellään, mikä tietysti kelpaa, koska tällaisissa mekaanisissa ja mielikuvituksellisissa vimpaimissa oma viehätyksensä on. Kaava tuntuu muodostuvan siihen suuntaan, että viimeisille minuuteille takaa-ajoja tahdotaan tarjoilla. Siitäkään en valittele, jos meno muuten ei pelkkää jahtia ole. Kumpainenkin näistä jaksoista tekee hahmoja tutummiksi ja tuo heitä läheisemmiksi sekä toisilleen että katsojalle. Moriarty näissä saa melkeinpä enemmän huomiota kuin muut, mutta kaipa painotukset jatkossa vaihtelevat. Hudsonin lämpimätkin aatokset vihollisleirin suuntaan jakson lopussa saavatkin odottelemaan, millaisiksi Baker Streetin kolmikon välejä Moriartyyn lähdetään jatkossa kehittelemään. Niistä ja muusta hutusta höpistään sitten aikoinaan.

Sherlock Hound (1984) (IMDB)

Breakout (Teräshermo)

Jospa sitä vaihtaisi televisiohömpästä hieman äijäilevämpää menoa tarjoilevien elokuvien pariin ja samalla tulee tilaisuus pyöräyttää lokakuun toinen Bronson-uusinta vauhtiin. Sattuupa vielä olemaan samana vuonna ilmestynyt kuin pari viikkoa aiemmin katseltu Hard Times. Muistikuvat aukkonsa tässäkin tapauksessa omaavat, mutta Bronsonin keskitason tekeleisiin olen tämän karkeasti sijoitellut. Ihan hyvän aavikkoisempiin maisemiin sijoittuvan vankilapaon tai sellaisen yrityksen ihan mielellään kertaileekin, kun vuosia tosiaan väliin mahtuu.

1970-luvun alkuun tämä jossakin määrin todellisuuspohjainen tarina vie ja ensimmäiset askeleet otetaan Meksikon puolella. Pieni vankikuljetus etenee pölyisillä teillä ja rahakin kädestä toiseen kulkee vartiomiesten taskuihin päätyen. Homman henki oletettavasti on, että tuomiosta ostettaisiin merkittävä pätkä pois ja alkuunsa näyttääkin sujuvan suunnitellusti. Vapaan ilman hengittäminen tuo hymyä huulille, mutta ilo jää lyhyeksi, sillä vahdeilla onkin muuta mielessä. Tylyyn tyyliin karkulainen tielle teloitellaan ja vieläpä piinaa pitkitellen. Pientä Peckinpah-vivahdettakin saattaa olla havaittavissa, kun epäonnekkaan kaverin maallinen taival päätökseensä saatellaan ja samalla tiedotellaan, että kovia otteita on luultavasti jatkossakin luvassa.

Seuraavaksi hipsaistaan Chileen ja tarkemmin Santiagoon, jossa tavalliselta vaikuttava arkipäivä on aluillaan. Jay Wagner (Robert Duvall) on juuri tekemässä lähtöään liikematkalle, vaimo Ann (Jill Ireland) taas ratsastusretkelle. Kauniista ilmoista huolimatta tästä on tulossa kaikkea muuta kuin aurinkoinen päivä ja sepä on vasta alkua pidemmälle piinalle. Virkavaltaa saapuu paikalle parinkin poliisiautollisen verran ja siinäpä onkin ihmettelemistä Jaylla, kun lyhyesti lukaistaan murhasyytteet ja seuraavassa hetkessä tuupitaankin kyytiin. Selittelyille ei paljoakaan paikkoja suoda, eikä oikein kysymyksillekään. Kyytiin vain ja oikeudenkäyntiä odottelemaan.

Taustalta löytyy tietysti juonitteluja, joiden alkulähde sijaitsee New Yorkissa. Lienee selvää, ettei Jayn suhde isoisäänsä Harrisiin (John Huston) mikään lämpimin mahdollinen ole. Harris onkin taustapiruna siihen, että Jayta ollaan toimittamassa vankilaan suunnilleen kolmeksi vuosikymmeneksi. Jotenkin on järkeilty niin, että on parasta siivoilla Jay yrityksen kuvioita sotkemasta ja pitkä pätkä Meksikolaisessa vankilassa vaikuttaakin juuri sopivalta ratkaisulta. Tosin Harrisin neuvonantajana tässä tapauksessa toimiva virkavallan edustaja vielä tahtoo omasta kannastaan muistutella, että parasta olisi varmuuden vuoksi tappaa heti pois, niin ei tulisi ikäviä yllätyksiä myöhemmin. No, Harris sen verran pehmoisen sydämen omaa, että murhauttaminen liian julmalta tuntuu. Sukulainenkin ja kaikkea...

Sävelet alkavat olla Jayn osalta soiteltu, eikä mikään selittely auta, vaikka olisikin ollut mahdottoman kaukana murhapaikalta. Tuomio kuuluu, että 28 vuotta vankila-aikaa minimissään pitäisi jaksaa läpi lusia ja se taitaa kuulostaa samalta kuin elinkautinen. Bussi piakkoin jo kuljetteleekin tuomittuja mutkittelevaa hiekkatietä ja päämääränä toimii kukkulan huipulta löytyvä linnakemainen vankila. Sinne kiviseinien sisään pitäisi asennoitua vuosikymmeniksi kotiutumaan. Vieläpä syyttömänä ja kovin kaukana rakkaista. Tuskin on lainkaan liioiteltua väittää, että Jayn varsin mielekkäältä elämältä kertaheitolla pyyhkäistiin pohja pois.

Ann ei tietenkään tahdo miestään yksin kurjuuttaan kärsimään hylätä, vaan vierailumatkoille lähtee. Jokseenkin lohduttomia nämä tapaamiset tosin ovat, ja kumpaisellekin koville ottavat. Jay tuntuu kuitenkin toistaiseksi jotenkin pärjäilevän ankeudesta huolimatta. Hän onkin jo alkanut kehittelemään keinoja poispääsyn suhteen ja siinä Annin salakuljettamat setelit paljonkin auttavat. Ann tahtoisi neuvotella Harrisin kanssa ja lähteä viemään asiaa eteenpäin oikeusteitse, kun taas Jay on tullut päätelmään, että lahjonta on vauhdikkaampi tie vapauteen kuin virallisten valitusten kanssa päänsä seinään takominen. Kumpikaan ei tietenkään tiedä, mikä mies Harris pohjimmiltaan on. Siksi Ann lopulta päätyykin ottamaan tähän yhteyttä, mikä samalla paljastaa aikomuksia vähän ikäville hepuille.

Lakiapu ei siis niin innosta ja Jay lähteekin riskialttiimpia sekä hämärämpiä koitoksia kokeilemaan. Rahanippu vaihtaa omistajaa ja sellin ovi kolahtaa auki. Tarkoituksena olisi päätyä huomaamatta kuljetettuna muurien ulkopuolelle, mutta kuten arvata saattaa, niin eihän se ihan putkeen mene. Seikkailu kääntyy nopeasti ahdistavaan suuntaan, eivätkä vartijat malta olla ilkkumatta. Aivan tällaista vapautta ei tullut tilattua ja luultavasti tyyppien tarkoituksena onkin lannistaa Jaysta kaikki karkailupuuhat matalalle. Seuraavien päivien ja viikkojen aikana sekä fyysinen että henkinen vointi alkaa lähteä romahdusta kohti, mikä laittaa vauhtia vaimoonkin. Hänkin alkaa etsiä vähemmän virallisilta keltaisilta sivuilta erikoiskavereita kyseenalaisiin lentohommiin ja niissä merkeissä saadaankin viimein Nick Colton (Charles Bronson) apulaisineen (Randy Quaid) kuvioihin sotkettua. Nämä ovat omasta taidokkuudestaan varsin vakuuttuneita, mutta katsomoon kaksikon kohkaus vähän harkitsemattomalta näyttää. No, näillä voimin lähdetään Jayta järjestämään muurien mukavammalle puolelle...

Breakout tosiaan nappaa innoituksensa todellisista tapahtumista muutaman vuoden takaa. Luotanpa jälleen vähintään puolisokeasti IMDB:n triviapuolelta löytyvään summaukseen, joka kertoilee, että vuonna 1971 Joel David Kaplan vapautettiin meksikolaisesta vankilasta vauhdikkaasti helikopterilla. Tämä uhkarohkea temppu oli asianajajana toimineen Vasilios Basil Choulosin järjestelemä. Kaplanilta itseltään löytyi epämääräisiä yhteyksiä Fidel Castroon, mutta tuolloin työskenteli isomman mittakaavan sokeriteollisuudessa. Kaplan pidätettiin ja vangittiin jo 1962, eli hän ehti viettää noin yhdeksän vuotta vankilassa ennen sisarensa ja kalifornialaisen lentäjän suorittamaa pelastusoperaatiota. Pikkuisen pidempään siis kuin Duvallin hahmo elokuvaversiossa. Meksikossa ei ilmeisesti pidetty tämän tempauksen elokuvaversioinnista, ja niinpä kuvaukset hoidettiin Kaliforniassa, Espanjassa ja Ranskassa. Yksityiskohtia kaiveltiin Warren Hincklen, William Turnerin ja Eliot Asinofin kirjasta The Ten-Second Jailbreak: The Helicopter Escape of Joel David Kaplan. Tosin IMDB:n puolella todetaan, että elokuva jättää suosiolla suuren osan taustahämäryyksistä vähemmälle huomiolle, vaikkakin mukaan on napattu juonitteleva isoisä ja tämän kumppanina toimiva CIA-heppu.

Bronsonille Breakout antaa mahdollisuuden vähemmän kurttukulmaiseen rypistykseen. Kameran eteen hän pääsee suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, eli noin 18 minuutin kohdilla. Alusta lähtien tehdään selväksi, ettei kyseessä täysi tosikko ole, vaan virnettäkin väläytellään paikoin ja Quaidin esittämän toverinsa kanssa tämä säheltelee esimerkiksi kyseenalaisten kalasavustuspuuhien parissa. Siitä sitä ammennetaan katkeruutta terveysviranomaisia kohtaan. No, muutenkin nämä kaverusten rahanteko-operaatiot tuntuvat olevan puolivillaisia huitaisuja, joita ei ainakaan liian perusteellisella suunnittelulla rasitella. Mennään, kaahotetaan ja touhotetaan. Sitten ihmetellään mitä tulikaan saatua aikaiseksi tai muuten vain summaillaan törttöilyjä. Komedian puolelle paikoin siis vilkuillaan ja pääseepä Bronson hieman epätavallisesti korottelemaan ääntään pariinkin otteeseen. Tällaisiin teoksiin velmuilu onkin mielestäni oikein tervetullutta, mutta leikkisyys usein halutaan lopetella kovillakin otteilla. Sekin sanottakoon, ettei Bronsonin ja Quaidin yhteistyö tässä mielessä parhaalla tavalla toimi, vaan jättää vähäsen laimean vaikutelman. Mielessä pääseekin käväisemään kysymys, että olisikohan meno pikkuisen pirteämpää ja hymyilyttävämpää, jos Bronsonin osaan alkujaan kaavailtu Kris Kristofferson olisi päätynyt tarjoukseen tarttumaan.

Vauhtiviihteenäkin Breakout jättää toivottavaa ja se onkin mielestäni kohtalaisen kaukana mistään tiukemmasta toimintarypistyksestä. Kärhämää kyllä löytyy tasaisesti, mutta nämä ovat usein lyhyitä rähistelyjä, eikä näyttävyyskään mitään huippua ole. Vartijapataljoona kera kiväärien toki vapauttajia vastassa on, mutta nämäkin hetket ovat, no, hetkisessä yleensä ohi. Tylsäksi väittäminen olisi varmaan kohtuutonta, mutta pikkuisen tiukemmin olisi voinut puristaa. Suunnitelmia sekalaisia kyllä kehitellään, kun välillä tunnelipakoa väläytellään, toisaalta taas suoraviivaisempaa taktiikkaa tahdotaan testailla. Viimeistä ponnistusta lähdetäänkin monenlaisin menopelein toteuttamaan, mutta mistään suuresta finaalista ei tee mieli jutustella. Bronsonin loppupuolen muksintakin on vähäsen valju, ja jättää jälkeensä lähinnä mietteen, että kai oli vain pakko heittää sankareiden tielle vielä yksi este. Saadaanhan siinä tietysti pahan palkkoja makseltua, jos ei muuta.

Kaikkineen Breakout on kohtalaisen viihdyttävä paketti sarjassaan. Mukana kuitenkin on tyyppejä, joiden olisi voinut olettaa saavan aikaan kovemmankin menomelskeen. Mainittujen näyttelijöiden lisäksi musiikista vastailee Jerry Goldsmith, vaikkakaan ei millään uransa muistettavimmalla sävelkokoelmalla. Kuvaajana taas hääräili Lucien Ballard, jolta on myös tullut paljonkin komeampaa jälkeä todistettua. Ohjaaja Tom Gries taas onnistui Bronsonin kanssa pykälää paremmin jäätävissä maisemissa seikkailevassa jännityselokuvassa Breakheart Pass, joka samaisena vuonna ilmestyi. Vähän olisi voinut pirteämminkin velmuilla tai vaihtoehtoisesti panostaa toimintapuoleen enemmän. Nykyisessä muodossaan Breakout on hiukkasen hajanainen teos, eikä muistettavia huippuhetkiäkään juuri löydy. Bronsonin filmografiassa se pyristelee mielestäni keskisarjassa, mutta siinä määrin vetävästi kuitenkin, että ihan mielellään muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleenkin vilkaisee.

Breakout (1975) (IMDB)

Sherlock Hound: The Four Signatures / The Crown of Mazalin

Jospa sitä uskaltaisi ottaa kahlattavakseen keskisuuren animaatiourakan vaikkapa loppuvuodeksi, sillä mieli tekisi vilkaista, miten Arthur Conan Doylen luoma rakastettu etsivähahmo muuntuu koiramaisempaan...tai ainakin kettumaisempaan muotoon. Samalla tarjoutuu tilaisuus kurkistella Hayao Miyazakin mielikuvitusmaailmaa ennen Ghiblin perustamista, ja mikäpä siinä, sillä alkupään vaiheet herran tuotannossa ovatkin minulle pitkälti hämärän peitossa. Se tunnustettakoon heti alkuun, että olen varsin vähän lukenut Doylen Holmes-tarinoita ja nekin joskus kaukaisessa nuoruudessa, eli ellei nyt dekkari-innostus satu päälle hyökymään, niin vertailut alkuteoksiin jäävät vähiin. Taaskaan ei ole tarkoituksena ahmaista koko sarjaa kerralla. Tulossa ei siis ole mitään 26 jakson pikaista putkea, vaan pari pätkää paketissa kuulostaa paljon paremmalta iltapalalta. Myöhemmin voi arvioida tahtia uudelleen, mutta tähän tapaan projektia aluille ja jaksojen pariin.

The Four Signatures (He's the Famous Detective)

Vauhdikas alkutekstijakso tahtoo tiedotella, ettei välttämättä ole luvassa mitään jumittelevinta salapoliisiväkerrystä, kun vipelletään monenlaisilla vempeleillä menemään. Liikkeellä ollaan myös heti varsinaiseen tarinaan loikatessa Sherlock Houndin päristellessä hevosvankkureiden perässä. Ohittaminen muodostuu haastavaksi toisen ajurin tahtoessa vähän kiilailujäynää harrastella ja onhan tiellä pienoisia pupujakin. No, Sherlock pääsee pinteestä ja jatkamaan matkaansa kohti satamakaupunkia, jossa auto laivaan nostellaan. Meri-ilmaa nuuskutellessa ei niillä pienillä vastoinkäymisellä enää niin väliä ole, vaan laineet saavat viedä kohti uusia seikkailuja.

Vankkurimatkustajat samaan paattiin kiipustavat ja herättelevät Sherlockin epäilyksiä salaperäisen ja arvatenkin erittäin arvokkaan rasian tipahdellessa kannelle. Saman seikan huomioi pari vähän luihummalta vaikuttavaa kaverustakin. Portaissa Sherlock törmää erääseen tohtoriin, ja myöhemmin kun kannella ehditään paremmin esittäytymään, niin tulee selväksi, että kyseessä on Afganistanista palaileva koiraherra Watson. Lyhyesti miekkoset kuulumisia vaihtelevat. Aivan huoletonta merimatkaa ei ole luvassa, vaan illan pimentyessä vanaveteen ilmaantuu pahaenteinen alus, joka kuljettelee mukanaan ryöväriporukkaa. Sherlockin ei tarvitse kovin paljon aivosolujaan rasitella päätelläkseen kenen ja minkä perässä nämä tyypit ovatkaan. Pulmaksi muodostuu, miten saadaan matkustajalaiva selviämään raskaammilla tykeillä varustetun kaapparipaatin hyökkäyksiltä, mutta eiköhän kikka ja toinenkin ole jo valmiiksi pohdittuna...

Toimintaköyhäksi avausta ei ainakaan tahdo väittää, sillä piraatit eivät ole pelleilytuulella ja tykittelevät meritaiston käyntiin ilman suurempia jahkailuja. Tiukkaa takaa-ajoakin saadaan aikaiseksi ja siinä samalla nähdään, että Sherlockin ja Watsonin yhteistyö lähtee heti sujumaan. Autosta on moneksi, kun vähän yritetään ja muitakin oveluuksia kehitellään. Lennokkaitakin sankaritekoja päästään siis väläyttelemään, mutta siitä huolimatta ensimmäinen jakso jättää vähän valjunkin vaikutelman. Ongelman pohjusteluun ja pohdintaan käytetään melkoisen vähän aikaa, eikä se siitäkin johtuen oikein jaksa innostaa. Keskeisten hahmojen esittelyjaksonakin se on vähän niin ja näin. Toki tulee selväksi, että Sherlockin päässä raksuttelee kiitettävällä vauhdilla sekä tarkkuudella ja toiminnallisempi touhuaminenkin tarvittaessa sujuu. Watson taas jää ainakin toistaiseksi vähemmälle huomiolle, ja vasta lopussa kuviin ehtivä tarkastaja Lestrade lähinnä käväisee näyttäytymässä. Kyllästymään ei tässä kyydissä ehdi, mutta jättää kuitenkin toiveita siihen suuntaan, että jatkossa vähän vetävämpiä rötöstelyjä saadaan aikaan.

The Crown of Mazalin (The Evil Genius, Professor Moriarty)

Toisen jakson alussa erääseen postikoppaan kolahtaa päivän lehti, jossa kerrotaan arvoesineen esittelystä. Äkkiä aamuhaukottelut siinä unohtuvat, kun pitää alkaa keljua suunnitelmaa kehittelemään. Moriarty ei kauaa aikeissaan aikailekaan, vaan tuumasta toimeen ja pian jo puskissa kyttäillään tilaisuutta korjata kruunu talteen. Iltasella kartanossa vietetään juhlia ja sitä kautta sopiva harhautus saadaankin järjestymään. Kansallisaarre joutuu vaaraan ja pian on kruunu kähvelletty. Ymmärrettävistä syistä tämä tahdotaan nopeasti takaisin omistajien haltuun ja paikalle pirautellaan Scotland Yardin tarkastaja Lestrade, joka suuntaa suurimmat epäilyt illan isännän poikaan, koska tämä onnistui harhailemaan huoneeseen omalta kannaltaan hyvinkin epäsopivaan aikaan.

Illan vaihtuessa yöksi toisaalla matkalainen on saapumassa määränpäähänsä, eli edellisessä osassa Sherlockin kanssa hyvin juttuun tullut Watson on muuttamassa samaan taloon Baker Streetille aikomuksenaan jatkaa yhteistyötä mestarietsivän kanssa. Pitkiksi aamutorkut eivät pääse venähtämään, sillä Sherlock tiedottelee, että kaksikko on pyydetty oma panoksensa ryöstön selvittelyyn antamaan. Moriarty on kuitenkin varma, ettei hänen nerokas suunnitelmansa tule pettymystä tuottamaan, mutta Sherlock tarttuu haasteeseen. Eipä aikaakaan, kun alkaa eteenpäin avittelevia johtolankojakin löytymään ja kohta ollaankin kruunun kähveltäneiden kepulien kannoilla.

Sanoisinpa, että toinen yritys tarjoilee ainakin pykälää parempaa salapoliisiharrastelua. Runsas 20 minuutin kesto pakottaa pitämään tahdin tiukkana, eli mitään perusteellisia selvityksiä ei ehditä jaarittelemaan, vaan ruutuajassa mitattuna vauhdikkaamman työskentelyn osuus on hiljaista pohdiskelua suurempi. Tunarointi jätetään Lestraden hoidettavaksi, kun tämä on jo itsensä muksauttamassa pelistä pois puraistessaan juttua liiankin innokkaasti. Sherlock kavereineen taas pitää pollan viileissä lämpötiloissa. Moriarty kekseliäine vimpaimineen antaa kovaa vastusta, eikä niin vain tahdo luovuttaa. Vauhdikasta sekä vetistä takaa-ajoa taas onkin luvassa, jota ei ilman vinhaa mätkintää saada päätökseensä. Voipi olla, että sarjan edetessä pääsee menoon paremmin mukaan, mutta toistaiseksi näihin koitoksiin vähän varauksella suhtaudun.

Hayao Miyazakin nimellähän sarjaa mainostellaan, mutta ilmeisesti hänen panoksensa kokonaisuutta katsellen jäi lopulta vähäiseksi. Vain kuusi jaksoista on hänen ohjaamikseen kirjailtu ja niitä tosiaan löytyy yhteensä 26 kappaletta. IMDB tiivistää selityksen siten, että Miyazaki alkoi porukkansa kanssa työstää jaksoja vuonna 1981, mutta projekti ajautui erimielisyyksiin kirjailijan perikunnan kanssa, joka laittoi tekemisen jäihin pidemmäksikin ajaksi. Kun jonkinlainen sopu saatiin aikaan, niin Miyazaki oli jo siirtynyt pitkälti elokuvien maailmaan, eikä enää palannut sarjan pariin. Niinpä suuri osa uudemmista jaksoista jäikin Kyôsuke Mikuriyan ohjasteltaviksi.

Yhtenä huomiona voisi loppuun heittää, että alkutekstijakso vaikuttaa hyvinkin tutulta. Voi siis olla, että jokin jaksoista on tullut televisiosta nähtyä, sillä ilmeisesti ainakin YLE on näitä aikoinaan näyttänyt. Yleisesti ottaen nämä pari ensimmäistä tarinaa eivät vielä hullaantumaan saa. Miyazaki on elokuvien puolelta melkoisen tuttu ja Ghibli-tuotantojen väriloistoon ja kekseliääseen kuvastoon tottuneet silmät pienen pettymyksen saavatkin tiirailtavakseen. On ehkä hieman epäreilua näitä vertailla, mutta piirrosjälki on kuitenkin selvästi alempaa tasoa. Jos herran elokuvia hetkisen muistelee, niin vauhdikkuus ja monenlaiset vekottimet tuovat ensimmäisenä mieleen teoksen Laputa: Castle in the Sky. Tiedä sitten, kannattaako vielä tässä vaiheessa viedä johtopäätöksiä kovin pitkälle, mutta herkempien hetkien osaston suuntaan en suuria toiveita ole asettelemassa. Jatkossa saa sitten nähdä, alkaako toiminnallinen seikkailupuoli paremmin potkia, mutta nämä jaksot päätyvät omalla listalla lähinnä menettelevien viihdykkeiden karsinaan.

Sherlock Hound (1984) (IMDB)