lauantai 14. helmikuuta 2015

Smitty (Poika ja Smitty)

Mainoslause sellaista julistelee, että auttavaa tassua tarvittaessa paras ystävä tarjoilee, joten jospa kaverihenkistä koirasöpöilyä olisi luvassa. Tällainen tietenkin hyvin ystävänpäiväkatseltavaksi soveltunee. Vuosi sitten vähän samansuuntainen valinta osui kyseiselle päivälle, kun hevostelevissa merkeissä samojen teemojen parissa vietettiin aikaa: Flicka 2: Friends Forever. Ihmeitä ei uskalla odotella, mutta edes jossakin määrin lämminhenkisiä ja aurinkoisia tuokioita kuitenkin. Katsellaanpa siis selvittelemään, miten hyvin Smitty onnistuu sydämiä puolelleen voittamaan.

Kauniisti vihertelevässä pihassa yksinäinen hauveli ilmeisesti ihmettelee tieltä poistuvaa muuttoautoa. Lieköhän käynyt niin, että jotakin uupuu kuormasta, kun talon edessä on myyntikyltti, mutta koirakaveri kuppeineen edelleen nurmikolla nököttelee... No, ehkä uudessa määränpäässä ei sitten koiraa enää kaipailtu. Toinen voi siis vapain tassuin lähteä retkeilemään. Välillä on hyvä hieman lepäillä vaikkapa vanhoissa kottikärryissä kukkivan pellon reunamilla. Siitä uutta puhtia ja tutkimusmatkailu jatkukoon. Touhukas retki se kieltämättä onkin. Valitettavasti vain päättyy siihen, kun kodittomia koiria talteen nappaileva mies tämänkin karvatassun löytää.



Hauvan tie vie löytöeläinsuojaan ja katsojan huomio taas toisaalle kuljetellaan. Koulupuurtamisen pariin sitä siirrytään, kun nuori Ben (Brandon Tyler Russel) on jatkamassa opintojaan uudessa koulussa. Tiedä sitten monennettako kertaa oppilaitos on päässyt muutteluiden seurauksena vaihtumaan, mutta varsin tuttu kuvio se hänelle jo on. Tia tulee ystävällisesti hieman kertoilemaan koulusta Benille ja samalla varoittelee vähän paikallisista pahoista pojista. Heti Tian poistuttua Benin pöytään istahtaa Peeboksi itsensä esittelevä kaveri, joka sattuu näihin väitettyihin pahiksiin kuulumaan.

Peebo haluaa oikaista asiaa, että Tia tahtoo tarkoituksella mustamaalailla toisia, eivätkä he oikeasti mitään ikäviä tyyppejä ole. Oikeastaan Ben on erittäin tervetullut viettämään iltaa porukan mukana. Saattaapa siinä Peebolla olla pahat mielessä, mutta hyväuskoinen Ben mukaan lupautuu. Mitäpä kivaa sitä keksittäisiin? Paikalliseen ravintolaan vandalismia yöllä harrastelemaan. Lautaset säpäleiksi, paikat romuksi ja rahat taskuun. Ben vieläpä lukitaan kylmiöön odottelemaan virkavaltaa ja ottamaan syyt niskoilleen. Kaverivalinta ei välttämättä aivan nappiin osunut...


Tietysti poliisit Benin talteen nappaavat ja kertovat, ettei tämä riehuminen ihan pääntaputtelulla tule kuntoon. Vahinkoa on tehty ja kassasta uupuu tuhat dollaria. Kaiken kamaluudeksi paljastuu vielä, että samainen ravintola on Tian perheen omistuksessa. Benin äiti (Mira Sorvino) vähemmän ilahtuneena paikalle saapuu. Kohta ollaankin jo tuomarin edessä istuskelemassa, jossa hieman hankalat kotiolot otetaan harkintaan. Amandan ollessa yksinhuoltaja, joka käy töissä ja opiskelee, niin aika on rajallista. Esille nousee Benin Iowassa asuva isoisä (Peter Fonda), joka ei ole poikaa ikinä nähnytkään, koska Amandalla meni isäänsä välit poikki ennen Benin syntymää. Tuomari kuitenkin pohtii, että kesä Jackin maatilalla voisi olla parempikin juttu Benin kehitykselle. Niinpä eteen laitetaan sellainen valinta, että kolme kuukautta Iowassa tai kolme vuotta nuorisovankilaa. Kohtalaisesti siis tullaan tuomarin puolelta vastaan.

Mikään helppo paikka se ei ole Amandalle lähteä viemään poikaa Jackin nurkkiin koko kesäksi, kun välit katkesivat yli vuosikymmen sitten kovin ikävissä merkeissä. Pakko se kuitenkin on, eikä kannata toivoa lämmintä vastaanottoa jäätä sulattelemaan. Jack siellä asettaan kuistilla putsailee ja antaa ymmärtää, ettei hän ala pojalle tarjoamaan mitään kesäistä lötköttelyn täyttämää lepolomaa. Amanda saattelee poikansa omaan vanhaan huoneeseensa kotiutumaan. Kolmikosta kellekään järjestely ei ainakaan alkuunsa vaikuta mitenkään miellyttävä olevan, mutta ehkäpä tilanteeseen saadaan sopeuduttua.



Hieman hemmoteltuun elelyyn tottunut Ben saa uuden karumman arjen opeteltavakseen. Enää ruoka ei kätevästi tupsahda jostakin valmiiksi laitettujen lautasten tai helposti lämmitettävien valmisruokien muodossa. Ulkotiloissa odottaa kuukausia kestävä työleirikomennus, mikä on ruumiilliseen työhön tottumattomalle jonkinasteista rääkkiä. Lisäksi Jack katsoo, että vapaa-aika kuluu hyvin kesäkoulun parissa, sillä arvosanaa ja toistakin voisi vähän ylemmäs tuuppia. Siinä sitä tehtävää ja kärsittävää kesäkuukausille, eikä sopeutuminen sellaiseen niin vain onnistukaan. Jack tuumii myös, että pojalle voisi tehdä hyvää ottaa hoidettavakseen koirakaveri. Kahdestaan sitä eläinsuojaan lähdetään ihmettelemään, eikä varmaan ole vaikeaa arvailla, että lyhyen kierroksen jälkeen mukaan lähtee elokuvan alussa kiinni napattu nelijalkainen, joka häkissä onkin apeana aikansa jo ehtinytkin parempia päiviä odottelemaan. Harmi vain, ettei Ben tästäkään yhtään ilahdu, vaan näkee uuden ystävänsä lähinnä rasitteena. No, kesä on pitkä ja mieletkin usein muuttuvaisia...



Alkuhöpinöissä tulikin mainittua vuosi sitten katseltu heppailu, jolla on saman päivämäärän lisäksi muutakin yhteistä tämän hieman uudemman koiraelokuvan kanssa. Siinäkin päähenkilö joutuu vastentahtoisesti toisenlaiseen ympäristöön vieraan sukulaisen luo ja odottamaton ystävyys jossakin parin nurkan takana odottelee. Kumpikaan näistä elokuvista ei laita nuoria päähenkilöitään suoraan ja esteittä onneen laukkailemaan (tai koiran kanssa kirmaamaan), vaan matkat mutkaistuvat sekä kuoppaistuvat ennen kuin huolettomampi arki avautuu. Jos tahtoisi laadullisesti näitä kahta vertailla, niin varmaan varovaisesti kallistuisin kannattamaan hevostelua. Siinä pysyy draama hivenen paremmin hyppysissä ja elokuva muutenkin on pykälää kauniimpaa katseltavaa noin kuviltaan.

Benillä siis vanhoja pulmia riittää jasopeutuminen yhteiseloon isoisän kanssa omat haasteensa tuo. Uusiakin vaikeuksia horisonttiin lipuu, kun jälleen houkutusta olisi lähteä vähän kyseenalaisten kavereiden kanssa hauskaa pitämään varoituksista huolimatta. Viime kerrallakin se lysti loppui lyhyeen, mutta kai sitä voi lähteä dynamiittikalastelemaan töitä laiminlyöden... Muutenkin Benin käytöstavat ovat ainakin ajoittain huonommat kuin pelastetulla koiraystävällä ja siinäpä saa Jack venytellä kärsivällisyyttään. Kasvukipuja ja uuden ympäristön tuomaa stressiä... Pari kertaa Ben tekee koiralleenkin kovin keljusti, kun ensin lukitsee tämän latoon ja myöhemmin komentaa toisen yksinään istumaan päiväksi tien varrelle, jossa pikkuinen nököttää rankkasateessa turkki vettyneenä salamoiden valaistessa muuten tummaa taivasta. Hui-hai hauvasta ja sovituista askareista. Benistä ei selvästikään ole haluttu kirjoittaa sellaista poikaa, joka heti voittaisi puolelleen. Toisaalta lueskelinkin vähän sellaisia kommentteja, että kyseinen tyyppi oli käynyt itsekkyydessään enemmänkin joidenkin hermoja repimään. Vaikka Ben toki hiukkasen haasteellinen heppu onkin, niin ehkäpä ei nyt ihan liiallisuuksiin ole syytä loikata kaverin kurjia puolia pohtiessa.



Smitty ei ole ainoastaan Benin kasvutarina, vaan menneiden riitojen erottamille Jackille ja Amandalle tulee myös siinä sivussa tilaisuus ainakin keskustella yli kymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Kummankin menneisyydestä löytyy sellaisia valintoja ja ratkaisuja, joiden seurauksia ihmetellessä voi peiliinkin vilkaista. Jack taas on ottanut asiakseen iskostaa Beniin pikkuisen luonnettakin ja opettaa tiettyjä elämän perusasioita, vaikkapa sitten vaikeamman kauttakin. Poika ei välttämättä hirveästi tykkää, mutta ehkäpä myöhemmin ymmärtää.

Jackin ja Benin väliin mahtuu sovittelevampana voimana ensin mainitun hyvä ystävä ja tavarapuotia paikkakunnalla pyörittävä Smith (Louis Gossett Jr.), joka haluaa selvästi olla Benille vähän armollisempi kuin kovapintainen Jack. Tarjoaapa pojalle lisähommia, koska pihalta pitäisi saada juurineen kaivettua suuri ja kuivunut jalava. Näin Ben saa mahdollisuuden tienata haikailemansa kitaran lapiollinen kerrallaan. Samaan tavoitteeseen vanhat kaverukset ilmeisesti pyrkivät Benin suhteen, mutta menetelmien pehmeydessä on pienoisia eroja.



Oman esittelynsä ansaitsee myös se elokuvan ihastuttavin pikkukaverikin. Aluksi toinen välinpitämättömän mielikuvituksettomasti nimetään, eli kaulalapussa lukee Dog. Tylsä nimi ei reipasta menijää masenna ja niinpä tämä tavattoman neuvokas koirakin osallistuu myös Benin ohjailemiseen oikeille poluille. Kaltoinkohteluista huolimatta koira jaksaa yrittää ja monesti pääsee vähän toista älykkyydellään näpäyttämäänkin. Välillä toki rennomminkin otetaan ja koirakin pääsee kokeilemaan, miten ruohonleikkuutraktorin ohjastelu sujuu ja muutakin pientä kepposta matkaan mahtuu. Onneksi "hassu hauva"-huvittelua ei viedä mihinkään rasittavuuksiin, joten sellaiset kamaluudet jäävät kärsimättä kuin mitä vaikkapa elokuvassa Marley & Me: The Puppy Years katsojalle tuskailtavaksi tarjoillaan.



Muutakin huvitusta löytyy, mutta ehkäpä Smitty kuitenkin on hiukkasen vakavampi sävyiltään kuin monet muut samansuuntaiset elokuvat. Hyvää tarkoittavaa ja opettavaistakin tarinaa on selvästi haluttu lähteä tekemään, enkä tietenkään siitä ala närästystä kehittelemään, mutta sellaisenkin voi tehdä monella tavalla, kuten tämäkin elokuva todistaa. Kyllähän sille voi mielellään liputella, jos näissä halutaan sovittelevin silmin lähteä menneisyyden hairahduksia oikomaan, mutta suurempaan ylistykseen en näe aihetta, jos toteutus pahemman kerran useammassakin kohtauksessa tökkii ja nitkahtelee.

Melko pitkälle elokuva onnistuu olemaan ihan menettelevää ja lämpöistäkin tarinaa, mutta viimeisellä kolmanneksella hallinta häviää ja silmille alkaa singahdella vähän mitä sattuu. Heräilee jälleen se kysymys, että onkohan kaikki tämä draama tarpeellista, kun järkyttävää tapahtumaa lähdetään latomaan toisensa perään. Nopeasti tulee mieleen ainakin yksi sivujuonne, jonka voisi nipsiä hyvin poiskin ja käyttää ne minuutit tarvittaessa muihin juttuihin, jotka olisi hieman toisinkin voinut esittää. Sellaista vaikutelmaa pääsee syntymään, että kaikenlainen hienovaraisuus on päätetty heittää ikkunasta pihalle viimeisten minuuttien aikana, mikä ennemmin turruttaa kuin kyynelpatoja rikki räjäyttelee.


Helposti minua tällaiset eläintarinat herkistävät, joten jätänpä väittämättä, etteikö Smitty lainkaan koskettavuutta omaisi. Pakko kuitenkin todeta, että potentiaalia heitetään liialla yrittämisellä roskiin etenkin loppupuolella. Kirkkaat ja kauniit kesäpäivätkään eivät aina niin onnellisissa merkeissä iltoja kohti pääse painumaan, sehän on selvää. Ongelma on ennemmin sellainen, ettei anneta sulatella näitä, vaan on nähty tarpeelliseksi vyörytellä uutta murhetta pikaiseen tahtiin. Vähemmän olisi ollut enemmän tämänkin elokuvan kohdalla ja hieman tyylitajuisemmalla toteutuksella saatu tunteellisempi elämys aikaan. Loppuminuuteilla kuolemien ja onnettomuuksien kautta kerjätyt kyyneleet ovat toki tyypillisiä ratkaisuja, mutta silloin tällöin voisi kokeilla pienimuotoisemminkin. Ainakin omat silmät tahtovat väittää, että ne parhaat tuokiot löytyvät aivan muualta kuin näistä loppupuolen järkyttävämmistä tapahtumista. Samoja asioita tuli manailtua vähän aikaa sitten, kun katseluun pääsi vuoden 1994 Lassie. Kummassakin hyviä ja lupaavia juttuja haaskataan tuosta vain toisella puoliskolla.

Taitonsa toisaalla todistaneiden näyttelijöiden puolesta tekeekin paikoitellen pahaa, kun katselee millaisia kohtauksia he ovat saaneet hoidettavakseen. Sinänsä nimekkäitäkin näyttelijöitä on mukaan saatu, mutta nämä taitavat olla jo valovoimaisimmasta tuikkeestaan luopumaan joutuneita tähtiä, joten sitten kai tie vie tällaisiin tuotoksiin. Elokuvan itkuiset tuokiot ainakin omalla kohdalla töksähtelevät ja siinä sitä miettii, että ehkä on parempikin hoitaa ne lyhyesti sekä ytimekkäästi. Kaavamaisilla ja kankeillakin sanailuilla ei välttämättä parasta mahdollista vaikutusta saada aikaan. Gossettin hahmosta muodostuu nopeasti sellainen tuntuma, että hänestä on kirjoitettu aivan liian selittävä. Luulisi, että sanoma olisi vähemmälläkin rautalangalla perille päässyt.



Vaikka Smitty tällaisia valitteluhalujakin herättelee, niin siitä huolimatta olen kiitollinen hieman toisenlaisia tuotoksia yleensä julkaisevalle Another World Entertainmentille siitä, että laittavat levyille näitä vähemmälle huomiolle jääneitä perhe-elokuviakin. Sieltä seasta mukavia yllätyksiäkin löytyy, kuten vaikka minua kovastikin ihastuttanut The Christmas Bunny, joka samansuuntaisia piirteitä omaa, mutta onnistuu pupuineen enemmän siinä söpöilyssä. Kyseinen julkaisija on laittanut pohjoismaissa levylle myös lupaavalta vaikuttavan heppailun The Silver Brumby. Sepä onkin jo hankintojen listalle laukkaillut jo senkin takia, että näyttelijöiden joukosta löytyy nuorempi Russell Crowe. Varmaan voinee odotella upeita näkymiäkin, joten luulenpa, että tästä hevoselokuvasta tulee myöhemmin lisääkin höpötystä.

Tässä tekstissä käsitelty levykin pikkuisen bonustakin sisältää. Kourallisen valokuvia sisältävän koosteen ja trailerin lisäksi on kuusiminuuttinen katsaus kulisseihin. Siellä ei mitään kovin painavaa asiaa höpötellä, vaan lähinnä tahdotaan tuoda esille innokkuutta perhe-elokuvien tehtailuun. Ohjaaja David M. Evansin filmografiaa vilkaisemalla vaikuttaakin siltä, että sellaiset ovat hänen juttunsa. Eivät välttämättä lajityypin tasokkaimmat tarjokkaat, mutta kuitenkin... Pari Beethoven-elokuvaakin mukaan mahtuu, joista kolmas osa onkin katseltu. Kiltisti ilmaistuna voisi asian esittää siten, etteivät Evansin lisäykset varmaankaan kyseisen elokuvasarjan parasta antia edusta. Heikoista hetkistäänkin huolimatta Smitty on mielestäni paljon parempi koiraelokuva kuin kolmas Beethoven.


Näistä pohjimmiltaan hyväsydämisistä tarinoista mieluusti enemmänkin tykkäilisi, mutta silloin tällöin niin käy, että joutuu vaisumpaan elämykseen tyytymään. Ennen lopputekstien rullailua muistutellaan vielä kotia kaipaavista lemmikeistäkin, mikä miellyttää. Fondastakin tykkäilen hieman äreän, mutta reilun isoisän osassa ja muutakin kivaa ihmeteltävää Smitty sisältää. Osasista ei vain saada kasaan sujuvinta kokonaisuutta ja loppupuolella aletaan käsittämättömästi yliyrittämään. Kaikkea ei kehnohko sekä kiirehditty lopetuskaan onnistu lässäyttämään, mutta vähän haaleisiin tunnelmiin jättää. Kaikkiaan Smitty on mielestäni sellainen alemman keskisarjan edustaja omassa lajissaan. Läheskään niin rasittava se ei ole kuin moni väkinäinen hassuttelu, mutta toisaalta hyvät huvit ja kunnolla koskettavat kohtauksetkin kokematta jäävät.



 Välitänpä loppuun vielä iloiset ystävänpäivähaukahdukset reippaalta tähdeltä:


Smitty (2012)

2 kommenttia:

  1. Ihan uus tuttavuus mulle tää leffa, mutta sun kirjoituksen perusteella voisin katsoakkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koiraelokuvia maailmaan mahtuu niin paljon, että harvapa niistä kaikkia tuntee. :) Voisin sen verran vielä mainostella, että Nelonen taitaa tämän hauvaseikkailun esittää lauantaina 14.3. keskipäivän aikoihin.

      Poista