maanantai 4. marraskuuta 2013

Dear John (Haikein terveisin)

Taas alkoi mieli vetää vähemmän aurinkoisiin tunnelmiin ja ehkäpä vähän haikeampien juttujen pariin. Lasse Hallström on toistaiseksi yleensä toiminut takuuna laadulle, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, joten varsin turvallisin mielin uskalsi laittaa tuotteliaan ohjaajan muutama vuosi sitten valmistuneen elokuvan soittimeen. Valitettavasti se ei ainakaan hänen parasta osaamistaan edusta.

Nicholas Sparksin kirjaan perustuva elokuva omaa kyllä potentiaalia nousta hyväksikin nyyhkelmien aiheuttajaksi ja silmien vetisyttäjäksi, mutta muutamakin asia laittaa paikoin vastaan, joiden seurauksena tunnelmat jäävät usein vähän valjuiksi, eikä huipuista tai laskuista saada parasta tehoa irti.


Tarina lähtee liikkeelle vuoden 2001 alkukesästä, jolloin Channing Tatumin esittämä John Tyree on saapunut viettämään parin viikon lomaansa kotiseudulleen. Vähän yli 20-vuotias nuorukainen on vapaalla armeijan erikoisjoukkojen palveluksesta. Suunnitelmissa on asustella se aika isän luona ja rentoutua surffailemalla läheisillä rannoilla sekä muuta puuhastelemalla.

Eräänä päivänä hän hyppää rantalaiturilta kohti pohjaa painuvan käsilaukun perään. Laukku kuuluu Savannahille (Amanda Seyfried), joka on Johnin toiminnasta varsin kiitollinen ja vaikuttunut. Hän kutsuu Johnin ystäviensä järjestämiin juhliin. John lopulta suostuu pikaisesti poikkeamaan, mutta huomaakin olevansa vielä paikalla illan vaihtuessa yöhön.




Ainakin aluksi Savannah vaikuttaa Johnista vähän liiankin hyvältä ihmiseltä. Tämä rakentaa ystäviensä kanssa kevätlomallaan uutta taloa perheelle, jonka vanhan asunnon hirmumyrsky tempaisi taivaan tuuliin. Savannah ei juo, polta tai harrasta irtosuhteita, vaikka vakuuttaakin omaavansa omat vikansa ja huonot puolensa. Pari alkaa kuitenkin tapailemaan, vaikka olosuhteet eivät mitkään lupaavimmat olekaan. Kummallakin on vain rajatusti aikaa, toinen vieläpä joutuu lähtemään kauemmas tuntemattomiin paikkoihin, minne sitten Setä Samuli päättääkään käskeä.

Pari onnellista viikkoa hurahtaa ohi liiankin nopeasti. Savannah haluaa välittömästi tutustua Johnin perheeseen, joka koostuu vähän omalaatuisesta kolikkoihin hurahtaneesta isästä (Richard Jenkins). Ryppyjä rakkauteen ilmaantuu, kun Savannah menee kertomaan, että isällä on luultavasti jokin muoto autismista. Tätä John ei pysty kunnolla käsittelemään. Toisen kerran onni on uhattuna, kun lähtöpäivä koittaa ja John provosoidaan rannalla ottamaan nyrkit käyttöönsä. No, ennen pitkää eroa asiat saadaan kuitenkin vielä sovittua.



12 kuukauden ero kuitenkin tulee väistämättä eteen. Lomia ei ole luvassa, joten Savannah pyytää, että John kirjoittaisi kaikesta kokemastaan, vaikka tämä ei sitten aivan kaikkea saisikaan työnantajansa asettamien rajoitusten takia kertoa. Etenkin toista osapuolta tämä pitkä ero raastaa paljon. Kirjeet kulkevat ahkeraan tahtiin maailman laidoille lyhentäen välimatkaa jonkin verran.

Kirjoittelu pitääkin suhdetta yllä, ainakin siihen asti, kunnes suuremmat tapahtumat mullistavat pienten ihmisten elämää. Saman vuoden syyskuussa kaksoistornit tulevat romuna alas, mikä saa monet Johnin yksiköstä hakemaan pidennystä kaudelleen. Vähän vastahakoisesti John nousee muiden mukana seisomaan vapaaehtoisten kerhoon. Selviääkö jo muutenkin koetukselle joutunut romanssi vielä näistä uusista haasteista...?



Vaikka elokuvasta loppujen lopuksi kohtalaisesti onnistuin pitämään, eikä se täysin kylmäksi jättänyt, niin usein siitä huokuu vähän sellainen vaikutelma, että on tehty jotenkin puolivaloilla huitaisten. Ehkä on menty luottamaan siihen, että tarina tarjoaa muutamat sellaiset koukerot, jotka sitten yleisöä riittävästi liikuttaisivat vähemmälläkin yrityksellä.

Kyllähän elokuva pariin otteeseen tässä onnistuukin, mutta paljon suurempikin vaikutus olisi ollut mahdollinen. Omasta mielestäni nuo kommentoimani Hallströmin aiemmat elokuvat toimivat kyllä paremmin. Oli sitten kyse siitä haikeudesta tai lämpimämmästä menosta.

Eniten omalla kohdalla tökkii lopetus, josta jää jokin pikaisen paniikkiratkaisun vähän kitkerä jälkimaku. Jos jo ajoissa on lähdetty pohjustamaan sellaista surullisen puolelle kallistuvaa päätöstä, mutta viime hetkillä sitten heitetäänkin nähtäväksi jokin hätäisesti kasattu väkinäisen onnellinen päätös, niin ei sellaiseen kovin tyytyväinen ole. No, ilmeisesti tämä on yksi niistä kohdista, joissa on kirjan suhteen otettu omia vapauksia.


Valitettavasti kotimainen levyjulkaisu ei sisällä mitään bonuksia trailereiden lisäksi, mutta vaikkapa YouTubesta löytyy vaihtoehtoinen lopetus, josta jää helposti sellainen vaikutelma, että se päädyttiin turhankin vauhdikkaasti korvaamaan. Vaikka yleensä onnellisten loppujen ystävä olenkin, niin tässä tapauksessa olisi ollut varsin suotavaa pitäytyä siinä vähemmän iloisessa. Tämä elokuvaan lopulta päätynyt versio ei vain istu kokonaisuuteen sitten millään.


Toinen asia, mikä erityisesti tökkii on elokuvan pääpari. Mitään suurempaa leimahdusta en ainakaan itse heidän ihastumisestaan saanut irti. Seyfried tuntuu sopivan paremmin noihin hieman kepeämpiin elokuviin (Letters to Juliet ja Mamma Mia!). Tatum taas vaikuttaa vähän pökkelöltä, jonkinlaiselta toisen luokan Mark Wahlbergilta. Toisaalta pienoinen pökkelöinti sopii osaankin, mutta välillä toivoisi vähän enemmänkin. Kun ei se hiljainen murtuminenkaan aivan kohdilleen osu, niin tästäkin jää jokseenkin laimea vaikutelma.


Lopulta eniten koskettamaan onnistuu Johnin vähän etäinen suhde isäänsä, joka sekin taitaa levätä enemmän Jenkinsin harteilla. Pariinkin kertaan kävi mielessä epämiellyttävä ajatus laskelmoidusta kyynelten kiskomisesta, jota ei edes ole viitsitty hoitaa tyylikkäästi. Näistä syistä myös ajatus elokuvan keskeyttämisestä vieraili pariin otteeseen. No, loppuun asti tuli kuitenkin jaksettua.


Nähdyistä Hallströmin ohjauksista Dear John edustaa omalla listalla selkeästi heikompaa osastoa, vaikka eivät ne muutkaan läheskään aina mitään parhautta ole olleet. No, tällainen puolihuti ei vielä onnistu viemään mielenkiintoa näkemättömiä ohjauksia kohtaan. Eiköhän sieltä vielä huomattavasti innostavampia tapauksia löydy.

Sotiminen jää tässäkin armottomasti taka-alalle, mikä ei juurikaan haittaa. Lähinnä nähdään ne pienet vilahdukset, jotka ovat tarinan kannalta välttämättömiä. Nämä kohtaukset ovat elokuvan muun kuvaston ohella myös linjassa elokuvan yleisen vaikutelman kanssa. Suhteellisen vaivatta niitä katselee ja välillä ihasteleekin, mutta mutta...


Kyllähän Dear John myös paremmat pilkahduksensa omaa, mutta kovin mielelläni olisin siitä kirjoitellut huomattavasti myönteisempään sävyyn. Aineksia kyllä olisi ollut, mutta niistä ei tässä tapauksessa ole onnistuttu kasailemaan mitään suurempaa elämystä tuottavaa. Haikeus vesitetätään, eikä kuumemmissa kohtauksissa saavuteta mitään erityisen korkeita lämpöjä. Lopputuloksena on kädenlämpöinen laimeammin maustettu soppa, jota vähän takkuillen ammentaa. Ei ainakaan herätä suurempia haluja uusintojen suhteen.



 Dear John (2010) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti