Sunnuntai-illalla tuli vaihteeksi kuunneltua Paul Giovannin musiikkia elokuvasta The Wicker Man, eikä sitten oikein voinut välttää tämän jossakin vaiheessa kestosuosikiksi nousseen teoksen uusimista myöhemmin illalla.
Skotlannin länsirannikolla sijaitsevan pienemmän kaupungin poliisiasemalle tulee Summerislen saarelta nimetön kirje, jossa pyydetään virka-apua kadonneen nuoren tytön löytämiseksi. Juttua selvittelemään lähetetään komisario Howie (Edward Woodward), joka sitten pienellä vesitasolla suuntaa kohti useammassakin mielessä muusta maailmasta irrallaan olevaa saarta ja sitä kansoittavaa yhteisöä.
Lyhyen lennon jälkeen Howielle selviää oikeastaan heti saapumisen yhteydessä, että paikallinen väestö ei halua millään tehdä yhteistyötä virkavallan kanssa kadonneen lapsen löytämiseksi. Tämä sitten alkaa kiristää Howien pinnoja, kun kukaan ei halua edes ymmärtää, mistä tytöstä on kyse. Tutkimukset etenevät siis varsin kangerrellen ja vähäinenkin edistys on kiven alla.
Myös saaren yleinen meno törmää rajusti syvästi uskonnollisen Howien elämänarvojen kanssa. Paikalliset luonnonuskonnoista ammentavat tavat eivät todellakaan ole kovin yhteneviä sen kanssa, mitä Howie pitää soveliaana. Seksuaalisuutta ei ainakaan turhaan ole lähdetty peittelemään, vaan puuhailut ovat varsin avoimia, eikä puheiden tasollakaan kovin hienovaraista vihjailua harjoiteta. Howien järkytystä lisää se, että lapset "korruptoidaan" jo varsin nuorina koulun toimesta. Katsojan silmiin vaikuttaa siltä, että Howie on tilapäisesti päätynyt jonnekin henkilökohtaiseen painajaiseensa. Eikä tilanne Howien kohdalla ainakaan parempaan suuntaan ole menossa päivien rullatessa...
Woodward on jäänyt minulle vähän etäiseksi näyttelijäksi, ja tästä elokuvasta hänet lähinnä tulee muistettua. Uusintojen myötä on kyllä alkanut arvostaa hänen panostaan. Vaikka Howie onkin sellainen hahmo, että hänelle tavallaan itsekin naureskelee yhteisön pitäessä häntä pilkkanaan, niin kyllä lopulta Woodward saa ainakin omat sympatiani puolelleen. Varsinkin viimeiset minuutit raastavat sydäntä. Niissä kohtauksissa Woodwardin äänessä on voimakkaasti puoleensa vetävää herkkyyttä.
Howie: "But they are... a-are NAKED!"Summerisle: "Naturally! It's much too dangerous to jump through fire with their clothes on!"
Saarta johtavaa Summerislea esittävä Christopher Lee nauttii selvästi osastaan. Vaikka hänen ruutuaikansa jää varsinkin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla varsin vähäiseksi, niin mielikuviin jää vaikutelma suuremmastakin osasta. Leen piruilevia lauseita kyllä kuuntelee usein hymyillen, kun hän saa Howien tuntemaan olonsa entistä ahtaammaksi.
Willow: "Food isn't everything in life you know..."
Nuorempana poikana Britt Eklandin viekoitteleva laulu (toki Ekland on päädytty ymmärrettävistä syistä dubbaamaan) ja tanssahtelu teki lähtemätömän vaikutuksen. Toki se näin useampia vuosia myöhemminkin onnistuu kuumottamaan. Toista yötään saarella viettävä Howie joutuu ankarien kiusoitusten kohteeksi, kun seinän toisella puolella Willow yrittää houkutella miestä paheiden poluille.
Kyseinen kohtaus löytyy YouTubesta sensuroituna versiona, mutta suosittelen kyllä alkuperäiseen tutustumista.
Muutenkaan elokuvassa ei hirveästi arastella paljaan pinnan suhteen, mutta tässäkin tapauksessa heittäisin sen lajiin "hyvällä maulla toteutettua ja erittäin tarpeellista elokuvan hengen kannalta".
Elokuvan omaperäisestä tunnelmasta on kirjoitettu paljon, eikä lainkaan aiheetta. Ohjaajan versiossa saarta kohti lähdetään kuuden minuutin kohdilla, ja tämä lento onkin mielestäni kaikin puolin varsin onnistunut siirtyminen aivan toisenlaiseen maailmaan ja aikaankin. Tulee vähän mieleen Herzogin Nosferatu-uusinnan kohtaus, jossa Harker vaeltaa kohti kreivin linnaa, mikä ei todellakaan ole huono juttu.
Usein tunnutaan kuitenkin painottavan pahaenteistä ja jokseenkin häiritsevää ilmapiiriä, joka saarella vallitsee ainakin ulkopuolista "tunkeilijaa" kohtaan. Tätä en lähde itsekään kiistämään, mutta mielestäni elokuvaan on taltioitu hengeltään hyvin toisenlaisiakin hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa paikallisessa ravitsemusliikkeessä puhkeava ylistyslaulu omistajan tyttärelle, joka mielestäni pursuaa elämäniloa. Siinä tekee mieli alkaa hoilata mukana... Vähän sama juttu Leen ja Ingrid Pittin yhteislaulun kohdalla. Muitakin esimerkkejä toki löytyisi.
Pohjoinen, mutta samalla Golfvirran vehreyttämä saari tuo oman mukavan lisänsä kuvioon. Myös luonnonuskonnoista napatut vivahteet tarjoilevat kiinnostavaa sivumakua keitokseen. Tähän liittyen mukana on Euroopassa vieläkin voimakkaasti elävää kansanperinteistä ammentavaa pukeutumista, jota esiteltiin vähän aikaa sitten Geo-lehdessäkin (1/2013). Ne kuvat poimittiin Charles Frégerin kuvakirjasta Wilder Mann, josta löytyy muutamia otoksia vaikkapa tuolta:
Fierce as folk: Charles Fréger's Wilder Mann - in pictures
Uusintojen kertyessä suhteellisen yksinkertaisen tarinan merkitys on pienentynyt entisestään, ja lähinnä tunnelmapalana tästä tulee nykyään nautiskeltua. Suomessakin levyllä julkaistu lyhyempi versio on vain vähän puutteellisempi sen suhteen.
Ei ole mitenkään yllättävää, että elokuvasta muodostui ilmestymisen aikoihin varsinainen päänvaiva julkaisijalle, ja että sitä sitten päädyttiin lyhentämään noin 15 minuutin verran. Ohjaajan versio on kyllä sittemmin julkaistu useampaankin kertaan. Esimerkiksi omasta hyllystä löytyy Optimumin kolmen levyn paketti, jossa kummatkin versiot elokuvasta, erittäin monipuoliset bonukset elokuvaan liittyen sekä vielä kolmannella levyllä musiikki.
Paul Giovannin musiikki ansaitseekin myös maininnan. Sinänsä tällainen folk-henkinen musiikki ei aivan suurimpiin suosikkeihin kuulu, mutta tässä tapauksessa laulut sopivat erinomaisesti elokuvaan ja ovatkin tärkeä osa sitä paljon hehkutettua tunnelmaa. Aina silloin tällöin kyseinen CD eksyy soittimeen illan päätteeksi saattelemaan vähän toisenlaisiin maailmoihin. Elokuvaakin katsellessa tekee usein mieli vain sulkea silmät ja uppotua kunnolla säveliin.
Jos vielä hetkeksi palaan tuohon pitkään versioon, niin suurimmat valittamisen aiheet löytyvät omalla kohdalla tekniseltä puolelta. Ainakin tässä omistamassani julkaisussa kuvanlaatu jättää kohtalaisesti toivomisen varaa monissa kohtauksissa, jotka erottuvat selvästi muusta materiaalista. Ei se katselukokemusta lopulta hirveästi verota, mutta olisi kuitenkin mukavaa, jos tästä saataisiin joskus laadultaan parempi versio.
"OH, NO! NOT THE BEES! NOT THE BEES! AAAAAHHHHH! OH, THEY'RE IN MY EYES! MY EYES! AAAAHHHHH! AAAAAGGHHH!"
Monille lienee myös tuttu Neil LaButen vuonna 2006 ilmestynyt uusintaversio. No, onhan sekin tietyllä tavalla muistettava tapaus, mutta ei kovinkaan hyvässä mielessä. Alkuperäisen viehättävä tunnelma jäi ilmeisesti sinne Summerislen saarelle. Tätä uudemman ympäristöä "rikastuttaa" lähinnä pitkäveteisyys ja rasittavuus. Tekijät tuntuvat olevan enemmän hukassa kuin epäonninen päähenkilö. Aivan oma lukunsa on sitten pääosassa sekoileva Nicolas Cage, jolle kyllä kiitos niistä uusintaversion viihdyttävistä hetkistä. Kyseessä on mielestäni yksi huonoimmista ja turhimmista uusintaversioista ikinä, enkä sitä kellekään ala suosittelemaan. Ollakseen aidosti "hyvä huono" se on monin paikoin aivan liian tylsä tapaus. Kannattaa sitten katsella vaikkapa jokin kooste näistä viihdyttävimmistä hetkistä, niin säästää siinä sieluaan merkittävästi. Vaikkapa tuosta hieman iloa iltaan:
Ohikiitävän hetken ajan harkitsin double-featurea ja tuon tuoreemman version uusimista, mutta luovuin siitä ajatuksesta melko nopeasti, sillä se olisi varmaan aiheuttanut lähinnä pahan mielen...
Vielä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen alkuperäinen vetää edelleen tehokkaasti mukaansa, eikä ainakaan vielä ole herännyt sellaisia ajatuksia, että ehkäpä se nyt on nähty viimeisen kerran. Kyseessä on jokseenkin vaikeasti luokiteltava teos, ja ainakin itse olen ensinäkemisestä lähtien vähän vierastanut kauhuksi määrittelyä. Heh, pettymys saattaa hyvinkin olla edessä, jos lataa odotuksensa paljonkin siihen suuntaan. Vaikka yhtä selkeää lajityyppiä ei löytyisikään, niin siitä huolimatta The Wicker Man on sellainen tapaus, johon kannattaa tutustua.
Näin aurinkoista ja vehreää kevättä odotellessa kukkivien omenapuiden, vihreiden maisemien, muiden silmänilojen ja jostakin kaukaa toisesta ajasta ja maailmasta peräisin olevan menon pariin siirtyminen sadaksi minuutiksi virkistää mieltä. Eipä tule ainakaan heti mieleen toista samanlaista.
The Wicker Man (1973) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti