sunnuntai 19. elokuuta 2012

The Big Blue (Suuri sininen)

Tarina lähtee liikkeelle pienestä kreikkalaisesta rannikkokylästä vuonna 1965. Siellä nuori Jacques avustaa isäänsä tämän sukelluksissa ja viihtyy töiden ulkopuolellakin pitkälti vedessä. Samassa kylässä asuu pari vuotta vanhempi poika Enzo, ja näiden välillä kehittyy jonkinasteinen ystävyyssuhde, jossa keskinäinen kilpailu on vahvasti mukana. Kummankin nuoruutta jää yhdistämään myös traaginen tapahtuma. Tämä alkujakso on toteutettu mustavalkoisena. Samoihin maisemiin palataan toki myöhemmin.



Siirrytään runsaat 20 vuotta ajassa eteenpäin 1980-luvun lopulle. Jacques (Jean-Marc Barr) on maailmaa kiertävä ja vaarallisia töitä tekevä taitava sukeltaja. Omalaatuisuutensa vuoksi hän viettää pitkälti yksinäistä elämää tuttujen delfiinien ollessa lähimpänä perhettä. Kuitenkin hän tapaa Andien jäätiköllä Johanan (Patricia Arquette), jonka kanssa romanssikin vähitellen alkaa.

Vakavan ja hiljaisen Jacquesin osittain eräänlaiseksi vastakohdaksi varttunut Enzo (Jean Reno) on taas jatkanut kilpailunkin puolella ollen vapaasukelluksen maailmanmestari. Kilpaileminen vaikuttaakin olevan ainoa asia, jonka Enzo ottaa vakavasti viettäen muuten melko huoletonta elämää. Yleensä kun Enzo on vauhdissa, niin leveät hymyt eivät rajoitu pelkästään pääkolmikon kasvoille, vaan karkaavat myös katsomoon. Renokin tuntuu nauttivan kunnolla osastaan.



Vaikka varsinkin elokuvan alkupuoli on tunnelmaltaan päällisin puolin melko kevyttä, niin siitä huolimatta pinnan alla on uhkaava synkempi vire. Kaksikon toistensa haastaminen on aluksi joko huvittavaa kohellusta, esimerkkinä vaikka maljan kohottaminen uima-altaan pohjalla tai sitten normaalilta vaikuttavaa kilpailua. Vähitellen homma menee vaarallisemmaksi, kun ennätykset rikkoutuvat ja hengenvaaralliset rajat tulevat vastaan. Enempää paljastamatta voisi sanoa, että ei siinä aivan aurinkoisesti lopulta käy.

Yleensä pakkomielteiden kuvaukset elokuvissa vetävät automaattisesti puoleensa, mutta tähän en oikein päässyt sisälle. Ehkäpä tämä näyttää erilaiselta sukellusta innokkaasti harrastavan silmiin, mutta itse en saanut lopulta kiinni siitä, mikä lopulta sitä pohjaa kohti niin voimakkaasti vetää. Ehkäpä osittain syynä oli elokuvan toteutuskin, sillä mielestäni näihin varsinaisiin syviin sukelluksiin ei oltu saatu mitään erinomaista tunnelmaa tai muuta taikaa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Jacquesin ensimmäinen ennätyssukellus on tällainen, jossa Eric Serran musiikki tuo mukaan oman ulottuvuutensa. Loppu on kuitenkin tavallaan surullisen kaunis, ja kyllä sitä jo ajoissa pohjustettiinkin. Katsojan reaktio riippunee siitä, miten hyvin pääsee näihin seireenitarinoihin mukaan.


Katselin sen noin 162 minuuttia kestävän ohjaajan version, enkä ole nähnyt lyhyempää teatteriversiota. Ehkäpä tuossa oli jo vähän liikaa. Tiiviisti etenevää tarinaa elokuviltaan odottavat saattavat viettää tämän parissa varsin tuskastuttavia hetkiä, sillä varsinaista tarinaa ei lopulta kestoon nähden hirveästi ole, ja sekin on monilta osin perusdraamaa.

Itsellä jäivät vähän kaksijakoiset mietteet elokuvasta. Alkupuolesta pidin erinomaisen paljon. Muistaakseni vielä sadan minuutin jälkeen oli innostunut siitä, että elokuvaa riittää vielä tunti (ja että viiniäkin oli vielä jäljellä). Vähän myöhemmin kuitenkin alkoi toivoa, että loppuisi jo. Epätasaisuutta siis havaittavissa. Kuitenkin viimeisen reilun kolmanneksen heikkouksista huolimatta kyllä tämä plussan puolelle selvästi jää, mutta ei ollut aivan sellainen elämys kuin olin etukäteen toivonut.


Edes silmänilojen suhteen odotukset eivät täysin täyttyneet. Toki mukana on paljon kaunista katseltavaa, maisemat ovat mukavia ja löytyy reilusti hyväntuulisia tunnelmapaloja. Kuitenkin olin odottanut, että Bessonin merellinen elokuva olisi ollut jotakin lähes ennennäkemätöntä. Pahimman pettymyksen tuottivat nämä syvyyssukellukset, kuten aiemmin tulikin mainittua. Eric Serran musiikki toimii kuitenkin hyvin monissa kohtauksissa ja paikkaa vähän kokonaisvaikutelmaa. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä vaikkapa Tangerine Dream tai Vangelis olisi saanut aikaan.

Ehkäpä loppupuolikin olisi toiminut toisenlaisessa mielentilassa paremmin, sillä nyt olin virittäytynyt vähän leppoisamman aurinkoisen elokuvan tunnetilaan. Kyllähän tässä sitäkin puolta riitti mukavasti. Napakasti liikkuvaa tarinaa toivovien ei varmaan kannata vaivautua, mutta rauhallisemman tunnelmoinnin ystävät saattavat viettää tämänkin parissa miellyttäviä hetkiä.



 The Big Blue (1988) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti